Eveliina Viitanen - Jää lähellemme
© 2024 SAGA Egmont (E-kirja): 9788727207001
Veljiä ja sisaria - Kirjasarja
Osa 2/2
Cover image: Midjourney
Kun voimat loppuvat, kantavatko usko ja rakkaus?
Frans ja Kaisla ovat nuori vanhoillislestadiolainen aviopari, jolla on viisi pientä lasta. Parin arkea kuormittavat lasten terveyshuolet, Fransin epäsäännölliset työajat ja raha, joka on välillä tiukassa.
Pian Frans ei muista, koska olisi viimeksi ollut iloinen. Ensin pomo käskee voipuneen miehen sairauslomalle. Sitten neuropsykiatrisista haasteista kärsivä tytär Katriina aiheuttaa onnettomuuden, joka vie lapsikatraan vanhimman sairaalaan. Frans romahtaa, ja apua etsitään suljetulta osastolta.
Kaisla jää huolehtimaan lapsista yksin, ja Frans saa aikaa toipua. Vankka usko ja yhteisön apu kannattelevat Kaislaa, mutta tarvitaanko perheen pelastamiseksi muutakin?
Jää lähellemme on itsenäinen jatko-osa romaanille Pidä kiinni kädestäni. Se kuvaa tuoreella otteella isän uupumista sekä nuoren perheen elämää vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä.
Eveliina Viitanen (s. 1984) on jyväskyläläinen kirjailija. Viitanen on tarkastellut herätysliikettä koko ikänsä sisältä päin, mikä tuo hänen teoksiinsa poikkeuksellista autenttisuutta.
E-kirja on oma ostos.
Tää on julkaistu jo vuonna 2024, mutta mulla taisi samaan aikaan olla liiketoimintasuunnitelmantekoa, joten StoryTel ilmoitus on mennyt luultavasti täysin ohitse.
Sarjan eka osa Pidä kiinni kädestäni
on luetuin postaus tästä blogista ikinä. Näyttökertoja sillä on tätä kirjoitettaessa 1052.
Tämä on kirja uupumisesta, lapsiperheen arjesta, rakkaudesta, ystävyydestä, välittämisestä, uskosta, valosta ja pimeydestä.
Kaunista kieltä ja samalla niin sujuvaa kerrontaa, jonka kautta pääsee eläytymään kirjan maailmaan.
En muista aiemmin lukeneeni isän uupumisesta yhtään kirjaa. Toki en ole kaikkia maailman kirjoja lukenut. Tuntuu, että lehdissäkin kerrotaan aina ja aina vaan pärjäävistä supersankariäideistä.
Itellänihän lapsia ei ole ja tätä kirjaa lukiessa tuli kyllä vahvasti mieleen, että kun tässä nää kohtaamiset eri alan työntekijöiden kanssa oli milloin minkäkinlaisia ja henkilöt mietti, että miten voi sanoa minkäkin asian vai voiko sanoa ollenkaan. Niin mä voin kuvitella kuinka paljon ihmetystä, aiheetonta kritiikkiä, epäammattimaista kommentointia ja kyvyttömyyttä kohdata minua minuna olisi jos mulla olisi lapsi tai lapsia. Sokea äiti herättää hämmennystä ja siitä sokeudesta tehdään se asia, johon keskitytään, tai siis keskityttäisi, jos mulla olis lapsi ja jos mä sattuisin tarvitsemaan apua perhetyöstä vaikkapa mielen haasteiden vuoksi. Niin se varsinainen asia, jonka vuoksi apua hakisin jäisi työntekijöiltä sivuun, vaan he keskittyisivät vain mun vammaan ja kykyyn osata tehä asioita sokeana. Sokeus ei määrittele minua. Ihmiset ne vaan haluaa määritellä minut tämän sokeuden kautta tai läpi. Parasta suhtautumista on kun lakkaa suhtautumasta! Joskus 20 vuotta sitten lähdin eräästä terveydenhuollon osastosta muutaman päivän jälkeen, koska siellä ei hoidettu sitä syytä, jonka vuoksi olin saanut sieltä paikan, vaan siellä mun toimintakykyä arvioitiin tämän aistivamman läpi suodatettuna. Sokeus oli niille osaston tyypeille uus juttu ja minä olisin tarvinnut apua ihan täysin eri asiaan. Kun kerroin, että en haluu jatkaa, koska joudun vain selittelemään ihan muuta asiaa kuin sitä miks oon täällä ja missä mua pitäs auttaa, niin mut leimattiin hankalaks ihmiseks ja että loukkaannun herkästi ja helposti. En siis voi potilaana kertoa mielipidettäni, koska se on väärin, koska terveydenhuoltolaiset on aina oikeassa.
Toki se, ettei mulla oo lapsii niin ei se oo yksyhteen näiden kokemusten kanssa, tai mun ajatusten kanssa siitä mitä kaikkee vois eteen tulla. Sitäpaitsi nythän mä oon jo yli 40, että ei mulle ihan kuka tahansa voi heittää mitä tahansa.
Kirjassa viidestä lapsesta kahdella oli haasteita. Niistä lukiessa mietin, että kuinka vaikeeta se elämä on ihan jo pelkästään kahden lapsen kanssa, joista vain toisella, siis mulla on niitä haasteita. 80-luvun Kainuussa oli kyllä niin eri meininki kuin tässä nykyisessä 2020-luvun yhteiskunnassa. On se ihme homma, että ollaan hengissä selvitty tänne asti. Miettii vaikka jotakin kauppareissuu kun toinen lapsi kävelee ja pitää sitä vahtii ja sit oon mä, jonka kanssa kaikki on muutenkin omanlaistaan. Tai jos ollaan ulkona muuten niin en ehkä osaa ees kuvitella minkälaisia haasteita ne on olleet. Toki mä en myöskään lapsena ikinä kokenu mistään mitään ongelmaa, enkä että mä olisin ollut jollekin ongelma. Mulla oli turvallista ja mun koko maailma mahtui yhteen kylään. En mä tiennyt mistään muusta mitään. Oli paljon ihmisiä ympärillä kavereita, serkkuja, sukulaisia ja niin edelleen.
Kirjassa seksiä ei voida/uskalleta harrastaa, ettei lapsii tulis lisää kun nykyisten kanssa ei meinaa jaksaa. Siitä on myös vaikeaa puhua.
Mietin, että miksi, koska seksihän on luonnollinen asia, sitä on kaikissa, kaikkialla, jatkuvasti, koko ajan.
French Affair - Sexy ( Official Video
Se on se haluaminen se ongelma. Tai siis eihän se ees oo ongelma vaan se, että ei saa haluta, koska niin on opetettu. Puhun kohta taas kirjasta, mut sitä ennen tästä noh just tästä.
Mä siis Annukka aiheutan niitä ongelmia. Minä en voi sille asialle mitään, että on pakko elää opetusten ja sääntöjen mukaan. Lisäksi multahan ei oo kysytty, että viäkö musta tuntuu samalta kuin aikoinaan, vaan vaan oletetaan, että se tunne on sama kuin silloinkin. Helvetin hyvä itsetunto pitää olla, että ajattelee noin siis jos ajattelee. Ihan kuin jotakin seksuaalista tapahtuisi jos mun kans on tekemisissä kun asutaan eri puolella Suomea, eikä käytännössä voida ees kohdata. Kyllä ne on ne parisuhteen ongelmat jossain muualla kuin ihmisessä nimeltä Annukka, joka yhä on olemassa, vaikka kuinka sen olemassaolon koettaa kieltää. Mää rikon avioliittoja ja parisuhteita. Kyse ei oo minusta vaan tavasta elää. Avoin suhde helpottas niin monen ihmisen elämää, että ette uskokaan. Toki se ei uskon asia ole sekään.
Se on Annukan elämä välillä vähän vaikeeta kun sen lähin ihminen koskaan niin se kuuluu johonki tuollaseen yhteisöön, jolla on kaikkee sääntöjä ja se on niinku Annukkaa ei olis.
Toistan itseäni. Kirjoitin aiemmin
"minun siis Annukan lapsuuden perhe ei ole minkäänlaisessa tekemisessä kirjassa mainitun yhteisön kanssa. Se mitä mun aikuisessa elämässä on tapahtunut ihmissuhteissa on ihan oma tarinansa."
Niin ja vielä:
1. En tartte sua pelastamaan mua miltään tai mistään.
2. Mulla ei oo hätää.
3. Tää on minun ja minun näköinen elämä.
4. Mäkin oon vaan ihmisotus. Kirjoittaessa tällanen ja livenä sellanen. Joka päivä on erilainen. Tänään on tämmönen päivä ja huomenna on sitte toisenlainen päivä ja hetki ja ajatukset ja mitä kaikkee sitä nyt elämiseen kuuluu.
Takas kirjaan.
Kirjan perheen sukunimi on Armoniemi. En tiiä voiko se oikeesti olla sukunimi, mutta tähän teokseen se sopii.
Perheen isä väsyy, joutuu psykalle erään epäonnisen lapsiin liittyvän tapahtuman jälkeen ja kokee, ettei voi palata kotiin, koska ei jaksa arkea siellä. Hän ajattelee, että vaimo löytäis lapsille paremman isän ja ettei häntä tarvita siinä perheessä. Rakkaus ei lopu, yhteys säilyy.
Apuun tulee uimahallikaveri Markku, joka tarjoaa äitinsä omakotitalon yläkertaa väliaikaiseks asumukseksi lumitöitä ja puiden pilkkomista vastaan.
Tästä tulee sekä Fransin, että Kaislan hengähdyspaikka ja mikäpä muukaan sopis Markun äidin nimeks kuin Martta.
Ystäviä on, mutta he tietysti tukee niillä taidoilla ja tiedoilla ja ymmärryksellä, joka sillä hetkellä sattuu olemaan.
Tässä lainaus kirjasta.
"– Niin. On sitä itekkin monesti tiukilla ollut. Ei se auta ku ottaa päivä kerrallaan, tai jos ei sitäkään pysty ni hetken ees. Onneks meille on luvattu että voimia annetaan just niin paljon ku niitä tarvitaan.
Kaisla mykistyi hetkeksi. – Eeva, oikeestiko sää aattelet noin?
– Ei kai sitä muutakaan voi. Aina sitä illalla huomaa että jotenki tästäkin päivästä on rämmitty läpi. Ei ykskään päivä loputtomiin kestä. Yön kun nukkuu niin aamulla on taas armo uus.
– Entä jos ei nuku? Entä jos ei saa unta, tai herää kakskymmentä kertaa? Missä se armo sillon on? Sillon kun lapset itkee ja riitelee ja tarvitsee ja oma pää on sumee ja paksu eikä yhtään järkevää ajatusta löydy, saati kärsivällisyyttä olla aikuinen…
– Ei sitä auta jäähä miettimään. Eikä ne lapset rikki mee yhdestä huonommasta päivästä. Jaksat vaan luottaa siihen että kellekään ei anneta enempää ku jaksaa kantaa.
Kotipihassa Kaisla unohtui autoon istumaan. Hän tuijotti tylsänä tuulilasin läpi ja kertasi äskeistä keskustelua. Eeva oli ystävä, jonka kanssa oli kuljettu tasatahtia seurustelu ja avioliiton alku, raskaudet ja synnytykset. Eevalle hän oli voinut itkeä huolensa ja ahdistuksensa Irenen raskaudessa ja tytön ensikuukausien aikana. Ei Eevalla ja Matillakaan helppoa ollut ollut, esikoinen oli syntynyt pienenä keskosena raskausmyrkytyksen vuoksi, mutta muut raskaudet olivat onneksi menneet paremmin. Hän oli siihen aikaan ollut kiitollinen siitä, että he olivat Fransin kanssa saaneet lempeämmän laskun vanhemmuuteen. Mutta ehkä shokkialku olikin antanut Eevalle etumatkaa, vaikka Kaisla oli ajatellut päinvastoin. Ehkä ystävä oli silloin oivaltanut elämästä jotain sellaista, jota hän ja Frans nyt vasta opettelivat.
Mutta silti. Miten kukaan voi sanoa tällaisessa tilanteessa, ettei kenellekään annettu enemmän kuin jaksaa kantaa? Miksi Frans kyyhötti osastolla vapisevana rauniona itsestään, jos oli totta että jokaiseen päivään sai tarvittavat voimat? Ja miksi Kaisla itse tunsi, ettei voimia ollut edes avata auton ovea, saati kulkea pihan yli kotiovelle, jossa lapset ryntäisivät suoraan syliin? Missä oli se Jumala, jonka armon ja johdatuksen varaan hän oli koko ikänsä niin lapsellisesti heittäytynyt? – Älä hylkää meitä nyt!"
Järkytyin tästä kohdasta ja mietin, että kuinka vaikeeta se oikeesti on kun on opetettu tietyllä tavalla elämään ja kun todellisuus iskee vastaan ja voimat menee.
Myöhemmin kirjassa tää konkretisoituu vielä enemmän.
Tässä lainaus tekstistä.
" Keskiviikkona on tarkoitus tulla yöksi, kun me… meillä on torstaina aika ehkäisyneuvolaan. Ne antoi osastolta melkoisen ukaasin. Eeva, mää oon ihan hukassa! En mää haluu sinne mennä, mutta ei tässä oikein oo enää vaihtoehtoja!
"– Oon. Mää oon vaan aika järkyttyny. Ihanko totta te ootte päätyneet tuommoseen ratkaisuun? Pitäskö teidän puhua kuitenkin jonkun kanssa vielä? Vaikka jonkun puhujan?
– Oon mää puhunu jo. Se sanoi vaan että jokainen perhe tekee oman ratkaisunsa, ja että lääkärillä on varmasti hyvä syy suositella ehkäisyä. Mutta on se silti hirveen vaikee asia mulle, Kaisla nyyhkäisi.
– On varmasti. Mää vaan mietin että… Ite en kyllä pystyis. Ettekö te vois ennemmin vaikka pidättäytyä?
– Voi kuule kun tietäisit, Kaisla nauroi epätoivoista naurua. Hänen sydämensä oli täynnä surua ja kylmää kauhua. Ehkä Eelis oli väärässä ja Eeva oikeassa? Ehkä he olivat tekemässä peruuttamattoman virheen, hankkimassa sielulleen ikuista vahinkoa?
– Saatan minä siitä jotain tietääkin, Eeva vastasi jotenkin terävästi. – Muistatko kun mulle tehtiin se leuansiirtoleikkaus? Se tehdään nukutuksessa ja sen takia silloin ei saisi mielellään olla raskaana, ainakaan ensimmäisellä kolmanneksella. Kun se leikkauspäivä sovittiin, meidän piti se pari kuukautta pitää huolta… tosta asiasta. Eihän se helppoa ollut, mutta ei meille helppoa elämää kai koskaan oo luvattukaan.
Kaisla tunsi kiukun kohoavan sisällään. – Niin. Pari kuukautta. Ymmärrätkö sää yhtään että Frans on voinut nyt huonosti jo melkein pari vuotta? Ja että se ei ihan nopeasti tuolta nouse. Ei oo olemassa mitään taikakeinoa, jolla me saataisiin tiputettua sille voimavaroja suoraan suoneen. Yhtään väheksymättä teidän kokemusta, tää ei oo nyt yhtään sama asia.
Eeva huokaisi raskaasti. – Niin. Mun mielestä se ei silti oo oikein. Mää luottaisin kyllä mieluummin taivaan Isän suunnitelmaan. Oon tosi surullinen siitä että teidän usko horjuu. Oottehan jaksanu käydä seuroissa kuitenkin?
Kaisla huomasi puhelinta pitelevän kätensä tärisevän. Koko hänen vartalonsa tärisi, hampaat alkoivat lyödä loukkua. Perunakattila liedellä pihahti ja alkoi sylkeä vettä mustalle lasille. Kaisla ryntäsi ottamaan kannen pois ja pienentämään levyn tehoa, mutta kansi putosi kalahtaen hänen kädestään hellan reunalle ja siitä lattialle. Kumartuessaan alas Kaislan sormet tuntuivat puutuneilta ja hän joutui puristamaan ne tiukasti kannen kahvan ympärille, jotta oli varma että se nousisi käden mukana lattialta. – Sää et Eeva nyt yhtään ainakaan paranna mun oloa. Mää oon itkeny ja rukoillu kaks viikkoa melkein yhteen putkeen ja koittanu jotenkin selvitä tästä arjesta. Mua ahdistaa kaikki enkä tiiä enää kauanko itekään jaksan. Tiiän että sää aattelet hyvää, mutta musta tuntuu että sää et ymmärrä mikä tää tilanne täällä on.
Kaisla ihmetteli itsekin, mistä oli löytänyt rohkeuden ja voiman sanoa ystävälle vastaan. Hän halusi päästä eroon puhelusta, katkaista sen ja heittää sitten koko puhelimen seinään niin että Eeva ei voisi soittaa takaisin. Kehossa kulki kylminä ja kuumina sykäyksinä edestakaisin pettymystä, surua, pelkoa ja epätoivoa. Eevan autoradiosta etäisenä kaikuvan adventtivirsilevyn sävelet valuttivat Kaislan yli sanomaa: “Oi pyhä armon Jumala, lain annoit Siinainvuorella. Opeta meille tahtosi, johdata tiellä armosi.” Oliko laulu viesti hänelle, merkki siitä että Eevan varoitus oli oikea ja aiheellinen? Vai oliko ajoitus pelkkää sattumaa?
– Mää luulin että sää halusit kuulla mun ajatuksia, kun soitit mulle tommosesta asiasta, Eeva kuulosti loukkaantuneelta. – Mää en voi sille mitään että mun mielestä tuo on väärin ja vastoin kaikkea sitä mitä uskovaiset on aina aatelleet. Mutta jos te kerran ootte noin päättäneet niin ei sille sitten mitään voi. Saanko mää kuitenkin rukoilla teidän puolesta, että teille kirkastuis vielä tää asia ja jaksaisitte luottaa että enempää taakkaa ei anneta kuin jaksatte kantaa?
– Aina saa rukoilla, Kaisla sanoi hiljaa. – Musta tuntuis silti paremmalta jos rukoilisit ylipäänsä meille molemmille voimia, ja että tää tilanne helpottuis ja Frans paranisi. Se tässä on nyt kaikkein akuutein murhe."
Tukee ei saa sieltä mistä sitä olettaisi saavansa. Osittain sekin saattaa johtua kyvyttömyydestä asettautua toisen ihmisen asemaan tilanteessa, jossa pitää päättää tekeekö niinkuin on aina opetettu, vai tekeekö niinkun olis itse kenenkin mielenterveydelle ja jaksamiselle parempi.
Yhdessä biisissä laulellaan näin:
"Kaikista saarnoista pää on jo kipee
Ja ihan ihmistä kaipaan".
Kyllä se varmasti mieltä sekottaa kun siellä pyörii kaikki se mitä on aina kuullut sanottavan.
Ja se biisi:
Senni Frid - Hyvä isä (Audio)
Löysin vähän aikaa sitten tällasen biisin, jossa laulellaan:
"Auringonlasku on kaunis vain hetken. Pimeys kun saapuu se vie kaiken hyvästellen. Ehkä suoa kaipaan, mutten enää niinkuin ennen. Muistoista kauneimmatkin haihtuu vähitellen."
En löytänyt lyriikoita mistään, joten ne lukee tuossa niinkun ne kuulin.
James-J•Kreetzen• - Kaunis vain hetken
Toi biisi vaan jotenkin sopii tähän, koska pienet hetket on kauniita ja kun pimeys saapuu se vie kaiken ja sitähän tässä kirjassa kuvataan kun on paljon hyvää, mut kun paha olo tulee niin se nielee kaiken.
Ollaan perhe, vaikkei isä asu kotona, mutta käy kuitenkin lasten luona. Tätähän ei avuliaat sosiaalityöntekijät ymmärrä vaan pitäs tehä elatussopimus lastenvalvojan kanssa. Vaikka ei mitään eroo olla tekemässäkään.
Miten se voipi olla niin, ettei erilaisia perhemuotoja ja tapoja olla vanhempia tunnisteta vielä 2020-luvullakaan?
Päädytään ehkäisyn käyttömiseen jo ennenkuin Frans joutuu sairaalaan, mutta neuvolassa käykin ilmi, että Kaisla on raskaana. Tää raskaus osottautuu kuitenkin kohdun ulkopuoliseks ja keskeytetään.
Sit ollaan seurojen jälkeen kylässä uusien ystävien luona, jotka on joutuneet käytännön syistä tekee päätöksen, ettei lapsii enää enemmän tuu. Tää keskustelu auttaa ja Frans ja Kaisla päätyy omanlaiseensa ratkaisuun tässä asiassa. Sen jälkeen on elämä helpompaa kun seksiä voi harrastella niin paljon kuin ikinä haluaa, ehtii ja jaksaa!
Kuinkahan moni todella päättää nuin ja ei vaan huutele siitä kaikille? Veikkaan, että aika moni.
Kirja päättyy onneen ja toiveikkuuteen. Kaisla työllistyy ja asumiskuviotkin menee uusiksi.
Odotin, että tää kirja olis ollut jatkoa Ylvan tarinalle ja eka vähän petyin, ettei tää jatkoa ollutkaan, mutta pettymys poistui kyllä jo hyvin alku vaiheessa. Ylva on kyllä mukana tässä kirjassa ja ehkäpä sarja jatkuu ja joku päivä vielä voidaan lukea hänen elämästään.
Tälle tähtii taas ja tietenkin 5/5.
