Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilitys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Viisi vuotta aiemmin

Viitisen vuotta sitten näin syksyllä kirjoiteltiin. Kysyin kuulumisia ja vaiheltiin viestejä kuin taukoa minkään suhteen ei olisikaan ollut. Tätä aiemmasta yhteyksissä olosta saatikka kohtaamisesta oli siinä vaiheessa jo niin kauan, etten jaksa muistaa. 

Kirjoiteltiin tutuista aiheista ja asioista. Niistä, jotka oli meitä aina yhdistäneet. Se oli ihan normaalia kahden kauan ja syvästi tunteneen ihmisen viestintää. 

Siinä päivän aikana kulki sähköposti jos toinenkin. Kunnes sain kuulla, ettei kanssani voisi yhteyttä pitää, koska siitä ei tykätä. 

En ymmärtänyt asiaa miltään kantilta ja kävimme joltiseenkin kiivastahtisen keskustelun tai siis kirjoittelun asiasta. Lopputulema oli hyvä ja joitain päiviä myöhemmin istuin pitkälle iltaan koneella ja valvoin vain koska kirjoiteltiin. 

Seuraavan kerran otin yhteyttä kesällä. Syy siihen oli ilmeinen. Minulle oli tullut vastaan menneisyyden tilanne, jossa hän aikoinaan auttoi. Uskoin, että näin vuosienkin jälkeen minua autettais ja voisin purkaa tilannetta sellaiselle joka tietää asiat ja aiemmat tapahtumat kokonaisuudessaan. Tuossa hetkessä tarvitsin luotto ihmistä aivan todella todella paljon. 

Kävi kuitenkin niin, etten koskaan saanut vastausta sähköpostiini, jossa pyysin apua ja kerroin mitä oli tapahtunut. 

Usko ihmiseen oli kovalla koetuksella ja totesin jälleen, ettei usko kannata. 

Loppu kesä meni siinä jotenkuten. Koetin keräillä palasia kasaan. Syksy saapui enkä juurikaan ehtinyt miettiä tapahtunutta, koska olin todella kiireinen. 

Tuli seuraava kesä, jolloin jälleen kerrran kuulin tästä ihmisestä, jolta apua olin pyytänyt. 

Kävi ilmi, että läheisenäni pitämäni ihminen olikin kaikessa hiljaisuudessa tutustunut tähän. 

Minä en halunnut tietää tätä. En ymmärtänyt asiaa. En vain ymmärtänyt tapahtunutta. 

Erityisesti siksi, koska itse en ollut tullut vuotta aiemmin kuulluksi, mutta kyllä sitten taas täysin toinen ihminen saa kaiken tuen, välittämisen ja mitä kaikkee: Mutta ei Annukka. 

Annukka on paha, koska Annukan kanssa on eletty elämää. Annukka herättää kiellettyjä ajatuksia ja tunteita. Niin siksi pitää olla kuin Annukkaa ei olisi koskaan ollutkaan, koska vain ja ainoastaan Annukan täysin ignooraamalla ja mitätöimällä kykenee elämään. 

Ja mitä sanoo itse Annukka? Tähän kaikkeen? 

Mä sanon tähän, että koska olen alunperin Pohjois-Suomesta niin tiän kuinka siä eletään. Tiedän ne sanat, jotka sanomalla kaikki korjaantuisi ja olisin olemassa. 

Tässä tulee ajatusmaailmojen ja arvopohjien Crash! Boom! Bang!-ilmiö. 

En asu enää pohjoisessa. Olen yli puolet tähän astisesta elämästäni jo asunut muualla. Olen oppinut tämän nykyisen kotikaupunkini tavoille. Elän ja hengitän tätä kaupunkia: kulttuuria, ihmisiä, koskimaisemaa yms. 

Ajatukseni on moderneja ja vapaita. En kaipaa enkä tarvi mitään mikä kahlitsee. En tartte parisuhdetta, fyysistä läheisyyttä ja vastaan vain omasta itsestä. Perhe-elämää en tule koskaan elämään. 


Se mitä kaipaan on, että tilit olis selviä. 


Se on ihmeellinen asia, että vuosikausia useampi henkilö, jota oon pitänyt itselle tärkeänä niin kaava on ollut tämä: Annukalle kerrotaan minkälainen hänen tulisi olla. Jos Annukka puolestaan kertoo minkälainen jonkun tai joidenkin muiden pitäisi Annukan mielestä olla niin tämä ei ole sallittua, vaan tämän johdosta suututaan ja kuitenkin jatketaan myös tulevina vuosina Annukan olemassaolon mitätöintiä. 


Olen jo joitain vuosia ollut tilanteessa, jossa en enää salli tuollaista käytöstä keltään. 

Oon vaan sellaisten kanssa, jotka kykenee olemaan aidosti mun kanssa muiden edessä. 



Palataas taas aiheeseen eli kesään kolmisen vuotta sitten kun kuulin kahden ihmisen tutustuneen. 


En todellakaan halunnut tietää tätä. Se kerrottiin varovasti. Otin sen rauhassa kun en tienny mitä se todella tarkoitti. Kun olin tajunnut asian niin oloni muuttui. Sain myös kuulla, ettei minusta oltu sanottu keskenään sanaakaan. Oikeasti kun ihminen välittää Annukasta niin se uskaltaa kertoa minusta elämäänsä tuleville uusille henkilöille. Jos näin ei uskalla tehdä niin sehän kertoo minulle todella paljon siitä arvostetaanko mua aidosti vai ei. 


Tuona kesänä koin sen taas: hylkäämisen, yksin jäämisen ja että minua vastaan ollaan enempi kuin koskaan. 


Meni vuosi ja tuli tilanne josta kerroin jo aikaisemmassa. 



Sen parin vuoden takaisen elokuisen päivän jälkeen olen ollut. Olen keskittynyt ihmisiin, joita mulla on. Miettinyt välillä kuinka kykenen jatkamaan kun jotakin puuttuu. Ja siis tietenkään ei puutu jos sitä joku sattuisi kysymään, mutta sitäpä ei kysytä.


Oon myös ajatellut, että nää pari ihmistä elelee miten kumpinenkin nyt sitte ikinä eleleekään. Ainuttakaan ajatusta Annukalle ei suoda. 


Jaaa-aaa. Että miksikö kirjoitan henkilökohtaisesta elämästäni jälleen kerran? Noh. Eikös se oo päivänselvää. Tai huomispäivänselvää? 


Vastaus: Koska mä voin. 

Ja jos mielesi tekisi sanoa jotakin siitä mitä kannattaa ja ei kannata blogissa kertoa. Niin jätä sanomatta. En kuuntele kuitenkaan. Ei kannata koettaa mahduttaa mua mihinkään muottiin. Kellään ei ole oikeutta kertoa minkälainen minun tulisi olla. 

 

Muutamia asioita, joilla minun olemassaoloa on mitätöity vuosien aikana. 

 

Rakastan Vivaldin Vuodenaikoja ja jokunen vuosi sitten kävin kuuntelemassa ne livenä. Se on upea teos. En kuitenkaan ymmärrä miten siihen on kirjoitettu luontoa kuvaavat osuudet ja näin ollen minua pidetään suurinpiirtein idioottina, musiikista mitäään ymmärtämättömänä ihmisenä. Se on se arvon mitta, että osaa tulkita musiikkia oikein. Minä en osaa. En ihmisenä riitä kun mulla ei ole tätä taitoa. 

 

Eräiden järjestämieni juhlien jälkeen sain kuulla ikäviä kommentteja juhlavieraistani. Ihmissuhteita on erilaisia ja kaikilla muilla oli kyllä hauskaa, paitsi tällä jälkeenpäin kommentteja esittäneellä. 

Eräissä toisissa juhlissa, joissa olin vieraana meni ilta siihen, että juhlien järjestäjä murehti koko illan pöytäliinalle kaatunutta punaviiniä ja kantoi siitä huolta. Sekö se oli sitte parempi? 

Aikoinaan kuuntelin 90-luvulla julkaistua musaa. Se oli väärin kun olis täytynyt pitää ja ymmärtää jotain aivan muuta. 

 

Mulle on myös kerrottu, etten ole ns. vammaispiireissä mikään tai mitään kun mulla ei ole tiettyjä taitoja. Ihmettelen miksi se osaaminen tai osaamattomuus on se arvonmitta? Mulle on sanottu, ettei minua arvosteta, koska en osaa tiettyjä asioita. 

Tuossa jokin aika sitten hain rahaa erästä tarvitsemaani esinettä varten, josta olis myös hyötyä tään blogin teossa. En saanut rahaa. Perusteita en oikein ymmärtänyt. Kertoo joko siitä, ettei minua arvosteta tai minua ja työtäni bloggaajana ei arvosteta. Toisille ihmisille sitä kyllä myönnetään tuhansia euroja esim. levyn tekoon. Näin olen kuullut kerrottavan. Vammaiset eivät ole missään niin epätasa-arvoisia kuin omissa yhdistyksissään. 

 

Takaisin tekstin aiheeseen: 


Vuosipäivien aikaan tuskasta tulee käsinkosketeltavaa ja johonkin se energia täytyy saada voida purkaa. 

Muutenhan elämä on oikein mallillaan. Vuosipäivät syö energiaa ja saa mut käyttäytymään tavalla, jolla nykyisin en yleensä käyttäydy.


Ainiin: Mulla ei oo hätää. Oon se sama kuin aina: nauran paljon ja kovaa. Rakastan. 



Vielä muutama biisi tähän loppuun. 


Tämän biisin kuuntelemisen aikana päätin, että julkaisen tämän tekstin. 

Sanat kannattaa kuunnella oikein tarkasti. 

Tuossa sanotaan että: "se ei ole mun vika. Silkka ominaisuus". 

Ajattelen, että se miten käyttäydyn ja miten olen ei ole mun vika tai virhe vaan ominaisuus. Vaikka vuosia olen saanut kuulla miten virheellinen ihminen olen ja että mun pitäs olla erilainen. Rikon yhteisönormeja, rasitan läheisten hermoja, koska muistan tasan tarkkaan mitä kukanenkin minäkin hetkenä sanoi ja voin palata niihin vuosien päästä jos on joku jäänyt vaivaamaan. Tosin en ole joka ihmiselle sellainen. 

Tässä siis biisi, jonka sanoitukseen viittasin jo useampi lause sitten. 


Rosita Luu - Prinsessa

 

 

Seuraavaksi kappale, josta minulle tulee aina mieleen kesä 2001. On heinäkuu ja viimeiset hetket olla kahden ennen kotiin palaamista ja ilman tietoa seuraavasta näkemisestä. On helppo olla ja jutella, vaikka edellisen illan valvominen väsyttää. Olen joskus miettinyt mitä olisikaan tapahtunut jos tuolloin olisi ollut enempi aikaa. 

Seuraavan kerran juttelemme vasta keväällä 2002 kauniina keväisenä päivänä ja saman vuoden syksyllä alkaa kaikki se mikä vaikuttaa omiin valintoihini vielä tänäänkin vuonna 21. 

Tässä se kappale, josta aina tulee mieleen tuo vuoden -01 heinäkuinen hetki. 


Meredith Brooks - Bitch 

 

 

 

 Vuosisadan viimeisenä kesänä heinäkuussa kun minut jätettiin niin koko systeemi oli perin outoa. En ole vielä tänä päivänäkään toipunut siitä. Ihminen, jonka vuoksi mut heitettiin syrjään olikin mukana kuviossa vain sen sitä seuranneen viikon, jonka pakosta jouduimme samassa paikassa viettämään. Heidän keskinäinen suhteensa oli niin outo. Muija ei halunnu olla tään mun rakkauden kanssa oikeasti, mutta oli valmis siihen näytelmään, jota mulle sen kesän aikana esitettiin. Muutamaa vuotta myöhemmin kun minulla ja rakastamallani ihmisellä alkoi fyysinen suhde niin tää muija ei ois sallinut sitä. Vuosia myöhemmin kun näin rakkaani viimeisen kerran niin hän sanoi, ettei kanssani ollut koskaan vaikeaa, mutta että tää muija teki hänen elämästään helvettiä. 

Ne vuodet, jolloin meillä oli fyysinen suhde niin se oli erikoista, ettei koskaan puhuttu siitä mitä meiän välillä on. Oltiin joka päivä tekemisissä ja ramppasin opiskelujen ohessa viettämässä viikonloppuja hänen kanssaan. Ikäänkuin oisin ollut itsestäänselvää ja myös se, että kaikki aina päättyy tai päätyy välillämme fyysiseen olemiseen. 

Kannoin meistä ison vastuun huolehtimalla siitä etten tuu raskaaks. Yks pahimpia riitoja käsitteli sitä, että jos lopetan pilsujen syömisen niin mitä meille sitte tapahtuu. Se oli vähän niinkun sellasta, että niin kauan meiän välillä on seksiä kuin minä ikäänkuin mahdollistan sen. Tiesin hänen olleen toisen kanssa ainakin kerran juuri vähän ennen sitä riitaa. 

Nykyinen tilanne ei tuosta vuosien takaisesta sinäänsä poikkea mitenkään. Annukan kaa ei voi olla missään tekemisissä, koska Annukka aiheuttaa tunteita, joiden olemassaolo sais pettämään nykyistä kumppania. Tässä on vaan sellanen juttu, että luuleeko tyyppi tosiaan, että minä oisin hänen kanssaan jos tilaisuus olisi? 

Jos ihmisen ongelma on ettei hän oikeen tiiä miten ihmissuhteissa ollaan ja ongelmaksi muodostuu se, että olisi useampi nainen, jonka kanssa olla, eikä näin ollen kyetä käsittelemään omia tunteita, koska ehkä ei olla opittu niitä koskaan käsittelemäänkään siksi koska on ollut mahdollista lakaista ikävät asiat maton alle, pois elämää ja mieltä painamasta aina yhdellä tietyllä kysymyksellä ja siihen saatavalla vastauksella. Ni se ei tarkota sitä, että ne asiat ois saatu tekemättömiksi. Eikä myöskään sitäkään, että se tekisi kanssa ihmisiä kohtaan tuohon aikaan harjoitetusta käyttäytymisestä yhtään sen hyväksyttävämpää. Ne ongelmat kun ei tosiaan olleet meissä ns. seksikumppaneissa vaan jossain aivan muussa. 

Itse olen kulkenut pitkän tien tähän pisteeseen ja elämänvaiheeseen saakka. Siis tähän hetkeen, jossa nyt kirjoitan näistä asioista.  


Kärsin yhä siitä hylätyksi tulemisen tunteesta, jonka koin vuosisadan viimeisenä kesänä. 

Olen rakentanut aikuisen naisen elämän viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana. Meiän ensitapaamisen vuosipäivä oli hiljattain. Tää on paras teksti, jonka olen ikinä milloinkaan kirjoittanut ja parempaa lahjaa tähän päivään en kykenisi edes antamaan. 


Tiiän tasan tarkkaan, että ne jotka ittensä vois tästä tekstistä tunnistaa niin ne ei lue mun blogia, koska olen lakannut olemasta heille, joten jatkan samaa linjaa. 

Vuosipäivien aikaan voi teksti olla häilyväistä ja puran oloani. Kaikkina muina aikoina keskityn blogini pääasialliseen teemaan ja yhteistyökuvioihin, joten se siitä ja loput kirjeessä. Kaikki on oikein loistavasti lähes 360 päivää vuodessa. 

Mun ei enää tarvii peitellä jätetyksi tulemista ja sitä, että elän sen aiheuttamaa tuskaa vielä nykyhetkessä. 

 

Viimeisen kerran on puhuttu noin 12 vuotta sitten. Se tapahtui eräänä surullisen ikävänä viikonloppuna, jolloin olin kyläilemässä ns. Kaverilla. Se viikonloppu oli täynnä valheita, epäkunnioittavaa käytöstä minua kohtaan, tietojen salailua ja ehkä jonkinlaista riitaa. Jos he joiden kanssa tuon weekendin vietin olisivat oikeasti halunneet mulle hyvää niin he olisivat kohdelleet mua avoimen rehellisesti ja hyvin. Joka tapauksessa kun oma oloni oli tuskaisa sen viikonlopun aikana niin soitin about aamu kolmen aikaan siihen ainoaan puhelinnumeroon, jonka omistajan tiesin suhtautuvan minuun hyvin aina, vaikka mitä olisi tapahtunut. Numero ei siihen aikaan vastannut, mutta myöhemmin päivällä kylläkin. Se puhelu oli tuttua ja turvallista. Tuntui, että vaikka sillä hetkellä fyysisesti läsnä olleet ihmiset eivät mua arvostaneet niin siellä puhelimen toisessa päässä olevan ihmisen kanssa oli kaikki hyvin. Sain valtavasti voimia siitä puhelusta siihen loppu aikaan, jonka vietin kyläilemässä ja siedin sen skeidan mitä oli tulossa. Tästä puhelusta seuraava yhteys olikin sitten tosiaan tästä nykyhetkestä katsottuna viisi vuotta aiemmin. 

Oisin siinä viimesessä puhelussa ehkä halunnut kysyä kysymyksen. Olisin kait saanut tutun vastauksen sekä vastakysymyksen. En ollut yksin siinä hetkessä niin jäi kysymättä. 

 

Toiset käyttää elämässä kysymys ja vastaus menetelmää, jotta asiat saa pyyhittyä pois. Mä kirjoitan ja teen tuskasta julkista. Minulla on oikeus toimia näin. Jos tutut lukisi niin voisi tulla oikeustoimia. Tällasii sanaleikkejä. Tää saattaa osoittaa kielellistä lahjakkuutta. 

Elän aikuista, hyvää ja turvallista elämää. Vuosipäivinä menneisyys muistuttelee ja tuska saapuu. 

 

 

 

Tähän loppuun vielä melko tuore kappale, josta löydän niin valtavasti samaistuttavaa. Laitan sen tarkoituksella ilman artistin nimeä. 

 

Amorin siivet 

 

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kaksi vuotta myöhemmin

Päivälleen kaksi vuotta sitten kaikki mihin milloinkaan olin elämässäni tai tarkemmin sanottuna muodostamissani ihmissuhteissa luottanut hajosi kerralla. Kaikki ikäänkuin mitätöityi. Lakkasin olemasta olemassa ihmiselle, johon olin aina siihen saakka voinut luottaa ja samalla meni myös eräs toinen ihmissuhde, koska eihän se käy laatuun, että toisen kanssa voidaan olla tekemisissä, mutta ei Annukan. 

Tää kaikki sai mut oikeastaan hahmottamaan koko kokonaisuuden ja ymmärtämään, että myös muutama muukin ihmissuhde olikin aina perustunut valheelle ja ehkä myös mun omalle kuvitelmalle siitä minkälaisia luulin näiden ihmissuhteiden vuosia olleen. 

Sain nähdä totuuden ja se näytettiin minulle kaikessa karmeudessaan. Mun elämässä on aika ennen tuota päivää ja aika tuon päivän jälkeen. Mä oon vähän niinkun se lintu, joka nousee tuhkasta aina 500 vuoden välein. Olen näiden kahden vuoden aikana luonut itseäni uudelleen. Ja mähän pärjään, koska olen päättänyt pärjätä! 

 

Jaa, että mitäkö tuolloin pari vuotta sitten oikein tapahtui. 

Olen ihminen, joka kerron suoraan mikä mua millonkin riepoo. Mulla on oikeus olla olemassa ja oikeus toimia niin. 

Kerroin sähköpostitse kahdelle ihmiselle mitä ajattelen heidän yhteistoiminnastaan ja miltä se musta tuntuu. Kerroin myös mikä heidän käytöksessään vuosien aikana on mua ihmetyttänyt. 

Toisen kohdalla se tarkoitti sitä, että jouduin vuosia kuuntelemaan kommentteja siitä voiko mies ja nainen olla kavereita ilman fyysistä kanssakäymistä. Käsittämätöntä, että kellään on aikaa miettiä sitä mitä keidenkin välillä on. Ja koskapa ihminen oli mulle aina jankannut siitä, ettei mies ja nainen voi olla kavereita ilman seksii. Niin mikä sais mut uskomaan, ettei hänellä ja tällä toisella niin ois? Vastaus: ei mikään. 

Ja toisen ihmisen osalta sain aikoinaan suurta ihmettelyä osakseni kun erosin kirkosta. Tällaset asiat on kuitenkin jokaisen henkilökohtaisia asioita, joita ei tarvi perustella kellekään. 

 

Olin siis saanut näiltä kahdelta ihmiseltä osakseni vuosien aikana kaikenlaista ja näin ollen mielestäni mulla oli oikeus kertoa mitä heistä ajattelen. 

Siitä ei seurannut rakentavaa keskustelua. Miten olisi voinutkaan, koska minua kyllä on aina kritisoitu, mutta minä en saisi esittää ainuttakaan mielipidettä. 

 

Asiat eskaloituivat ja tuolloin pari vuotta sitten näistä ihmisistä toisen kanssa ikäänkuin sovittiin se homma hänen kulttuuriinsa ominaisella tavalla. Se ei tarkota, että olis oikeesti sovittu. Mä en vaan halunnu enää enempää perättömiä uhkauksia sähköpostiini. Halusin asian vain pois, jotta saisin rauhassa viettää huippu viikonloppuu hyvässä seurassa. 

 

Tuon päivän jälkeen olenkin ollut vain omillani: vihannut jokaista päivää, koettanut vaan jaksaa seuraavaan aamuun ja uuteen hetkeen. 

 

Välillä oon koettanut lieventää tuskaa, mutta humalatiloissa asiat saattaa vain moninkertaistua ja tuoda tuskan lähemmäksi pintaa. 

 

Osa mua on pysyvästi rikki niiden parin vuoden takaisten tapahtumien seurauksena. Eikä se osa tuu koskaan parantumaan. 

 

Oon ollut vuosia ymmärryksessä, että he jotka koen kaikkein lähimmiksi ihmisikseni myös ovat sitä. Nuo parin vuoden takaiset tapahtumat osoittivat, ettei niin todellisuudessa ole. 

Siitä asti kun olin 14. Olen saanut kuulla itseeni kohdistettuja kommentteja, joilla on haluttu satuttaa minua ja joilla myös on haluttu muuttaa minut joksikin muuksi. 

On milloin arvosteltu mun käyttäytymistä, mun ujoutta, mun hiljaisuutta, on haukuttu ja naureskeltu musiikille jota rakastan, kirjoille joita rakastan, on halveksittu mun perhetaustaa, on väheksytty mun kohtaamia vastoinkäymisiä, on kerrottu minkälainen koulutus minulla tulisi olla, jotta kelpaisin kumppaniksi, ja niin edelleen. 


Kaikkea tätä olen ottanut vastaan, koska olen luullut että niin kuuluu tehdä ja samalla ihmetellyt miksei läheiset tai nämä ns. läheiset kykene itse vastaanottamaan asioita, joita heistä sanon heille. Syy on siinä, etteivät he kykene, vaikka samaan aikaan vaativat minua muuttumaan. Se ei ole aitoa vuorovaikutteista, vuorovälitteistä oikeaa Ystävyyttä, saati Rakkautta. 


Näin ollen olen hankkiutunut eroon henkilöistä, joiden kohdalla olen huomannut, ettei välillämme ole koskaan ollut oikeaa ystävyyttä. 



Nykyään olen onnellinen. Elämässäni on jäljellä vain he, jotka Mua Aidosti Rakastaa, Hyväksyy Mut ja Uskaltaa Olla Muiden Edessä Mun Kaa.


On hetkiä jolloin mietin kuinka jaksan elää elämääni kun siitä puuttuu ihminen/ihmisiä, joiden uskoin aina elämässäni olevan. Ne hetket on sietämättömiä ja aiheuttaa kaikenlaisia lieveilmiöitä kuten vaikkapa tään kirjoituksen. 

Mun elämästä puuttuu jotakin hyvin oleellista, jota en voi kokea ja tuntea heidän kanssaan, joita elämässäni nykyään on. 

Nykyisen ja aiemman elämän läheisissä on se ero, etten nykyisissä kuvioissani pura olojani samoilla tavoin kuin aiemmin. Tietyn tyyppiset ihmiset ja ihmissuhteet saa minussa aikaan tietynlaista käyttäytymistä. 


Pakko kertoa yksi muisto tähän. 


On joulukuu vuonna 2003. Olen jälleen matkannut opiskelupaikkakunnaltani Tampereelle. Tällä kertaa siä on myös yks aiemmin opiskelunsa päättänyt meijän yhteinen ystävä. Tään kolmannen osapuolen kanssa käyn kaupassa. Ostetaan meille kaikille ruokaa ja mitä ikinä. Muutoin nimittäin eläisimme vaan kahvilla ja paahtoleivällä. 

Lauantaina muistaakseni käymme istumassa iltaa. Loppu ilta vietetään kuitenkin poissa kaupungista ja kun palaamme aamuyöstä takaisin on tilanne mielenkiintoinen. Onneksi on tilaa ja voidaan "nukkua" kahdestaan. Jossain vaiheessa päivää tai iltapäivää kun heräämme olen yhä väsynyt yön valvomisesta, alkoholijuomista, liiasta kahvin juomisesta niiden parin päivän aikana. Minun pitäisi palata takaisin opiskelupaikkakunnalle, mutta lähdenkin vasta maanantai aamuna. Se sunnuntai menee jotenkin. Se tärkeämpi osapuoli lähtee bänditreeneihin ja on poissa tuntikausia. Ollaan kolmannen osapuolen kanssa kahestaan. Hän koettaa saada minua syömään jotain ja keittää taas kahvia. Katsomme telkkarista uutisia, joissa puhutaan Saddam Husseinin löytymisestä tai teloittamisesta. Asia menee minulta kuitenkin ohi, koska vain fiilistelen edellistä iltaa, yötä ja sitä aamuyön hetkeä jolloin menimme "nukkuun". Mietin myös tietääkö tämä kolmas osapuoli mitä silloin aamulla tapahtui. 

Siinä sunnuntaisessa iltapäivän ja alku illan hetkessä minä en onnekseni tiedä, ettei sellaisia hetkiä enää tulevina vuosina tulis. En tiedä sitä, etten kokisi samanlaista varmuutta rakkaudesta enää milloinkaan. 

Seuraavana kesänä kun jo asun Tampereella tapaamme samalla porukalla kuin myös syksyllä. Oma jaksamiseni on kuitenkin äärimmäisen haastavaa. En tiennyt kuinka paljon haasteita omilleen muutto toisi. 


Kun muistelen esim. tuota joulukuuta 2003. Niin sitä vasten katsottuna on niin käsittämätöntä, ettei nuo kaksi ihmistä enää välitä musta ja että olen lakannut olemasta heille molemmille. 

En vaan kykene ymmärtämään miten ihminen voi käyttäytyä toista ihmistä kohtaan niin, ettei mitään hänen kanssaan koettua, tapahtunutta ja tunteita olisi koskaan ollutkaan. 

Tiedän sanat, jotka sanomalla olisin taas olemassa. En vaan voi sanoa niitä, koska arvopohja ja ajatusmaailma on niin erilainen. Minulla väärä ja heillä se ainut oikea. 

Uskoisin. Jos uskoisin. 



Ens viikolla palaan taas kulttuuri aiheisiin. 

Tää teksti oli vain pakko tehdä. 

Luotan siihen, että koska olen lakannut olemasta niin tekstin henkilöt eivät koskaan tule tätä kirjoitusta lukemaan. 

En joudu tästä oikeudelliseen vastuuseen. 

Älkää tuomitko, jottei teitä tuomittaisi. 

Vai mitenkä se oikein meni?


Blogista sanottua: 

"Se on hyvä, mutta voisit jättää pois ongelmistasi kirjoittamisen." 

Noh. Jos en täällä sitä tee niin missäs sitte? 


Jos henkilökohtaisesta surusta ja tuskaa yhäti aiheuttavista asioista kirjoittaminen sulkee minulta joitain ovia blogimaailmassa tai missä tahansa. Niin silloin sellainen sulkeutuminen tapahtuu. 

Kupliva maailmani on kulttuurin lisäksi myös hetkittäin muutakin. 


Livenä oon sellainen kuin oon. Ei tää teksti mun iloa ja olemusta muuta mihkään suuntaan.



Olin jo kirjoittanut tämän tekstin mielestäni valmiiksi, ja odotin tulevaa julkaisua. Tällä viikolla ilmestyi kuitenkin yksi laulu, jota kuunnellessani tiesin mitä tähän tekstiin haluan vielä laittaa ja niin kirjoitin tuosta joulukuusta 2003. 


Tässä on tää kappale. 



Da Buzz - Wanna See You Dance With Me


torstai 6. elokuuta 2020

Riko minut ehjäksi

Asioista selviää vai selviääkö? Miten jaksaisit itse elää sen jälkeen kun huomaat, ettei läheisenäsi pitämäsi ihminen olekaan sitä mitä olet uskonut hänen olevan? Vaikkei se uskon asia olekaan.

Kun kirjoitan tätä on toukokuun ilta ja aurinko paistaa. Nautin siitä, että tässä Bloggerissa voin ajastaa tekstin vaikka kymmenen vuoden päähän. Nyt loppu kesä kyllä riittää ajankohdaksi oikein hyvin kun tulee vuosi tapahtuneesta.
Tässä tämä henkilökohtainen kirjoitus. Ehkä henkilökohtaisin. Tätä henkilökohtaisempi taitaa olla tuo lapsettomuudesta kertova teksti.

Reilut kymmenen vuotta sitten tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin hyväksi Ystäväksi. Olimme tavanneet jo vuosia aiemmin yhteisten tuttujen kautta, mutta silloin emme oikein olleet juurikaan jutelleet. Tuleva Ystäväni kuitenkin muisti minut, sekä henkilön, jonka kanssa jaoin elämäni silloin.
Meidän kolmen kohtaamisesta tuolloin vuosia sitten riitti paljon juttua koko sinä aikana kun olimme tekemisissä. Ex-Ystäväni kyseli paljon tästä henkilöstä, jonka kanssa elämäni kulki silloin vuosia aiemmin. Kävimme aina uudestaan ja uudestaan läpi sitä meidän kolmen kohtaamista ja hän kyseli paljon samoja asioita. Joskus tulin miettineeksi kuinka raskasta on jauhaa vuosien takaisesta elämäntilanteestani aina uudelleen ja uudelleen ja mietin, että mahtoiko hän olla kiinnostunut silloiseen elämääni liittyneestä ihmisestä. Tämä oli myös vaikeaa, koska en itse tiennyt ko. hlön nykyvaiheista yhtään mitään.
Ystävyys jatkui huolimatta näistä useista kyselyistä ja tilanteen vatvomisesta. Ystävyyssuhteestamme ja yhteydenpidostamme tuli tiivistä ja lopulta jokapäiväistä. Kävin läpi aikuisen elämäni vaikeinta aikaa ja olen kiitollinen jokaiselle, joka auttoi silloin.
Ystävyys tuli siihen pisteeseen, etten enää voinut sietää ja niinpä yhteys loppui joksikin aikaa, kunnes palasi taas hetkeksi päättyen sitten lopullisesti.
Sain tietää hänen ystävystyneen sen henkilön kanssa, josta oli minulta kysellyt näinä vuosina. Itsehän en kyseisen henkilön kanssa voi olla tekemisissä, koska olemassaoloni muistuttaa häntä menneistä. Mielestäni asioita ja ihmisiä ei noin vain pyyhitä pois kartalta.
Onhan perin kummallista, että tuntemani henkilön kanssa voidaan olla tekemisissä päivittäin, mutta kanssani ei. Ilmeisen läheisiä ystäviä, kavereita tai mitä he sitten ovatkaan, koska ex-ystäväni etunimi on ex-kumppanini lapsen nimenä. Tämä ei voi olla sattumaa.
Muistan kuinka ex-Ystäväni kertoi tästä nimi asiasta. Otin asian rauhallisesti, koska olin päättänyt etten antaisi heidän välisensä ihmissuhteen vaikuttaa.
Kyllähän se vain väistämättä vaikuttaa. Minua askarruttaa kaksi kysymystä: 1. Miten voi olla niin, että yhteydenpito minuun on niin haitallista, mutta muihin ei? 2. Kun on vuosikausia kysellyt minulta toisen ihmisen asioista ja ikäänkuin osoittanut kiinnostusta ja kun on kysellyt muista ihmissuhteistani ikävään sävyyn: Niin miksi minun pitäisi uskoa, ettei näillä kahdella ihmisellä ole mitään meneillään? Ainiin ja vielä kysymys numero 3. Miten voit tutustua ja ystävystyä Ystäväsi ex-kumppanin kanssa ja kuvitella, että kaikki jatkuu kuin ennenkin?
Koetin viime vuonna saada vastauksia näihin kysymyksiin, mutta jäin vaille vastauksia. Sain tilalle kyllä maininnan poliisista, mutta koska poliisi ei ehdi edes kaikkia oikeita tehtäviään hoitamaan niin heitä ei voi pari sähköpostiviestiä kiinnostaa.
Luonnollisestikaan en ole tekemisissä kummankaan henkilön kanssa. Ymmärsin, että mulla on hyvä Ystävä, joka välittää minusta, mutta ymmärsin väärin. Mainitsemani ex kumppani on minun ensirakkaus. En kerro stooria enempää.
Tämän kaiken jälkeen pitäisi siis vielä jaksaa uskoa.

Viime elokuusta lähtien olen vain halunnut olla yksin. Olen ajatellut, että antakaa mun olla. Itse en ystävystyisi läheiseni entisen kumppanin kanssa. En toimisi ketään kohtaan siten kuin mua kohtaan on toimittu.

Minä elän omaa elämääni ja tekstissä mainitut elävät omaansa, tai mitä sitten tekevätkään.

Kun jaksan päivän, jaksan myös sen seuraavan päivän.

En anna kenenkään kohdella itseäni huonosti enää koskaan.
Pettymyksen tunne on musertavaa ja se tunne hautaa alleen kaiken muun kauniin mitä elämässäni on. Siis jos annan tunteen vaikuttaa. Hetkittäin tämä pettymys tulee mieleeni. Koetan aina muistaa, ettei sen ajattelu muuta tapahtumia ja ettei mun kannata ajatella sitä, koska oloni vain huononee ja huononee jos jään liiaksi kiinni siihen.
En halua kokea samaa enää uudestaan, mutta elämästähän ei voi ikinä tietää.
Huonoina hetkinä tuntuu, että ihmissuhteilta ja luottamukselta on pudonnut pohja pois. Kait se on luonnollinen reaktio siihen kun huomaat, ettei ympärillä olevat henkilöt ole sitä mitä olet luullut heidän olevan.
Koen itseni hylätyksi, mutta se tunnehan on minulle tuttua muutenkin. Eipä siitä tunteesta sen enempää, koska blogin ei ole tarkoitus olla sairauskertomus.
Huonoina hetkinä myös mietin kuinka täyttä elämää voin nykyisissä ihmissuhteissani elää, vai voinko?
Ymmärtääkseni mulla on oikeus tuntea surua tästä tapahtuneesta. Kokonaan toinen juttu on se miten käytän sitä tunnetta. Annanko sen pilata elämäni vai koetanko elää sen kanssa?
Joskus myös tuntuu, että ikäänkuin jompikumpi tai molemmat häpeäisivät myöntää lähipiirilleen, että tällainenkin henkilö kuin Annukka on osa elämää tai on ollut.
On myös suuret luulot jos kuvittelee, että vuosien jälkeen yhä haluaisin. Se taitaakin olla toinen meistä joka yhä haluaisi, en minä. Omia tunteitaan pelätään, ei minua.
Tämä ei tule tästä valmiimmaksi. Voin itse tulla ehjemmmäksi ajan kanssa.
Itse en olisi päivääkään ihmissuhteessa, jossa rajoitetaan yhteydenpitoani itselleni elämän varrella tärkeiksi muodostuneisiin henkilöihin. Toisaalta eipä tämmösiä tarvitse edes miettiä kun en ole parisuhdeainesta muutenkaan. Mulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että mitäpä minusta edes olisi jäljellä mihinkään parisuhteeseen tai ystävyyssuhteisiin?


Muutamia vuosia sitten pidin juhlat, joiden jälkeen ex-ystäväni arvosteli jokaisen vieraan käyttäytymistä hyvin yksityiskohtaisesti. Luulen sen johtuneen siitä, että koska hänellä ei omassa elämässään ole Ystäviä niin täytyy arvostella kaikki vastaantulijat, koska kateellisuus mun lähipiiriä kohtaan oli vuosien ajan hyvin ilmeistä.
Mietin minkälaisen kakun haluan juhliini ja mistä hommaan sen. Minun ei kuulemma kannattaisi hommata kakkua mistään ammattilaisleipomosta. Ikäänkuin en olisi juhlieni ja kakun arvoinen ja ikäänkuin en olisi minkään arvoinen muutenkaan. Omissa juhlissaan ex frendilläni oli kyllä kallis kakku ja muutenkin tuntui, että kyseiset ex frendini juhlat olivat ennemminkin järjestetty näyttämisen halusta kuin siitä, että kootaan läheisimmät yhteen juhlistamaan.

En ole koskaan kenenkään toisen kanssa törmännyt siihen, että jokaisen henkilön kohdalla jonka minä esittelen niin jälkeenpäin kysellään, että mitä se tai se sano musta. Sitten kuitenkaan ei itse kerrota mulle mitä mun ex-kumppanin kanssa on minusta juteltu. Ystävyys on jotain aivan muuta kuin hyväksynnän hakemista mulle läheisten ihmisten kautta. Toisaalta sen ehkä jotenkin ymmärtää kun muistaa hänen oman lähipiirinsä arvostelleen mun hiustenväriä ja vaatteita. Tuollaiset kyllä kerrotaan ja kysellään jatkuvasti mitä hänestä itsestä on sanottu, mutta sitä minkä haluaisin eniten tietää niin sitähän ei mulle kerrota, tai siis kerrottu.

Kattelin sarjaa omavaraisista ihmisistä. En tiiä löytyykö Yle areenasta enää. Sarjassa eräs henkilö sanoi vihaavansa ihmisiä siksi mitä ne on tehneet ja mitä ne on jättäneet tekemättä. Näinhän se on omalla kohdallanikin. En ole sosiaalinen enkä viihdy ihmisten seurassa. Toteutan vain opeteltuja käyttäytymismalleja.

Onhan se melkoinen juttu, että kirjoitan ihmissuhde ongelmistani tähän blogiin, jonka alkuperäinen tarkoitus oli jakaa positiivisuutta ja luoda iloa ympärilleen.
Katkeroidun enempi tai vähempi. Toisina päivinä se, että en ollutkaan itselleni tärkeille ihmisille tärkeä tuntuu pahemmalta kuin toisina päivinä. On myös hetkiä jolloin en muista näitä kahta ihmistä ja vain nautin elosta ja olosta.
On vaikeaa käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta. Lisäksi on vaikeaa hyväksyä sitä kun tuntuu, että näiden kahden henkilön on aina ollut vaikeaa tuoda läheisilleen esiin, että Annukka on heidän elämässä tai elämissään. Ikäänkuin tunteita minua kohtaan tai ystävyyttä minua kohtaan pitäisi jotenkin salailla. Tämä pohjaa täysin omaan kokemukseeni tai omiin kokemuksiini, joita en ala tässä ruotimaan.
Sanottakoon vielä, ettei elämä kanssani ole helppoa. Minulla on kuulemma ikävän suora tapa sanoa asioista ja muutenkin ikävä tapa tuoda asioita ilmi. Toiset joutuu sen piirteen kanssa tekemisiin enempi kuin toiset. Olen koettanut harjoitella erilaista tunteiden ja mielipiteiden ilmaisua, mutta ainakaan kirjoittaessani tai ylipäänsä kirjoitetussa viestinnässä en ole onnistunut muuttamaan huonoja tapojani, vaikka olen tunnistanut ongelman.
Livenä kun mua näkee niin ei välttämättä uskoisi, että voin kirjoittaa niin suoraan ja ikävällä tavalla.

Itselleni on ok, ettei minusta ja tässä aiemmin mainitusta ensimmäisestäni tullut loppu elämän kestävää lovestoryä. Pidän ikävänä asiana hänen ja ex frendini välistä, mitä heillä onkaan. Ehkä suhtautuisin siihen eri tavalla jos hän ei olisi jatkuvasti kysellyt ko. ihmisestä tuntemisemme aikana. Pidän myös omituisena sitä, että toinen näistä ihmisistä on ikäänkuin mua ei olisi hänen elämässään koskaan ollutkaan. Se on asia, joka mun on vaikeaa ymmärtää saati hyväksyä. On olemassa sellainen sana kuin Anteeksi, mutta kyseisen ihmisen kohdalla minusta tuntuu, että se on vain sana jonka sanomalla pääsee irti kaikesta mitä on tehnyt ja sen sanan sanottua niitä asioita ei enää koskaan ikäänkuin muisteta eikä myöskään tuoda esiin. Tällainen ajattelutapa ei mielestäni toimi terveellä arvopohjalla.

Jos joku erehtyisi kysymään, että mitä mä haluaisin, että tämän sotkun suhteen tapahtuisi niin vastaisin, että en tiiä. Ainut mitä tiiän on, että olen surullinen siksi, että tilanne on se mikä se on ja että joskus tuntuu melkoisen pahalta ja sietämättömältä. En myöskään aio, enkä halua olla näille kahdelle, enkä kellekään muullekaan ihminen, johon pidetään velvollisuudesta yhteyttä. Siis pidettäs yhteyttä, koska tiedetään, että Annukka tarvii.
Toisen olen tuntenut sellaiset 20 vuotta ja toisen kymmenisen. Paljon on tapahtunut, rahaa palanut ja puhelinlaskuja makseltu jotta olen saanut olla näiden ihmisten rakkaudessa. Aikaa, ystävyyttä tai asioita ei mitata rahassa, mutta en parempiakaan määreitä jaksanut keksiä nyt kuin nuo.

Kannan jatkuvaa surua ja mieluiten olen yksin omassa rauhassani kotonani ja pidän puhelintani älä häiritse-tilassa ja olen ottanut muuutoinkin kaikki ilmoitus asetukset pois, jotta saan vaan olla ja keskittyä olemiseeni ja tunteisiini. Tämä ei ole ihan koko totuus, mutta lähes tulkoon.

En voi muuttaa näitä ihmisiä. Voin vain muuttaa omaa suhtautumistani tapahtumiin ja heihin. Tää teksti ei paranna kuvaa minusta heille jos sattuisi niin ikävästi käymään, että joku linkittäisi kirjoitukseni heille. En usko sen tapahtuvan, koska kaikilla meillä on omakin elämä, eikä sitä liikuta suuntaan taikka toiseen se mitä se Annukka siellä blogissaan kirjottelloo.

Jos oisin rakastunut rakkauteen niin mähän oisin rakastunut vähän väliä. Mulla on kaksi rakkautta. Ensimmäinen ja viimeinen. Viimeisestä en kirjoita tähän blogiin koskaan. Ensimmäisestä kirjoitin jo.

Vielä muutamia huomioita.

Hylätyksi tulemisen tunne on vahva. Pystyn sanomaan tarkan päivämäärän ja ajan ja paikan milloin se alkoi. Silloin taisi mennä peruuttamattomasti rikki jotakin minussa. Olen hyvin harvoille avannut ensimmäistä rakkaussuhdettani ja sen päättymistä ja päättymisen vaikutuksia. Tosin ne vaikutukset on kyllä näkyneet yli puolet elämästäni kun olen tunteitani sisälläni kantanut.

Olen myös usein kohdannut ilmiön, joka on seuraavanlainen: tutustutaan ja Ystävystytään, viihdytään ja ollaan tekemisissä päivittäin. Sitten kaikki tämä loppuu kuin seinään enkä saa koskaan tietää mitä tapahtui. Mitä tein tai sanoin väärin. Vahvasti on mieleeni jäänyt kesäinen ilta, juomaa mukana kun kävellään Helsingin katuja ja olen niin onnellinen. Seuraavana kesänä tai alku syksyä se on, toinen on kuin ei tuntisi minua lainkaan.

Olen opetellut olemaan yksin, koska en halua enää koskaan kokea suurta tunnetta ja pettyä sitten ja tulla hylätyksi taas.


Muutama biisi tähän loppuun. Otsikko on yhdestä kappaleesta ja nuo muut biisit muuten vaan kuvaavat tilannetta.
Emilia Ekström - Riko minut ehjäksi 
Emilia Ekström - Sanotaan Sitä Ystävyydeksi
Titiyo - Right Or Wrong
Emeli Sandé - My Kind Of Love
Sarah Brightman - This Love

Heart: Beautiful Broken

          Heart - Beautiful Broken   ℗ 2016 Heart General Partnership., Under exclusive license to Concord Music Group, Inc.   Spotify   Kau...