Viikonloppuna 04-05.12.2021. osallistuin Tampereen Kirjafestareille, jotka järjestettiin Tampere-talossa nyt ensimmäistä kertaa. Niidenhän piti olla vuosi sitten marraskuussa, mutta siirtyivät tähän vuoteen, koska K on yhä keskuudessamme.
Jännitin kyllä viimeiseen asti tapahtuman toteutumisen puolesta. Koronatilanne Pirkanmaalla vaan pahenee päivä päivältä ja uusia kokoontumisrajoituksia on tullut. Niistä infottiin melko myöhään ja en tiedä oliko se syynä siihen, että tieto akkreditoinnistani tuli minulle vasta viime tipassa.
Olin nimittäin just menossa hakemaan lippuja kun huomasin blogin sähköpostista viestin, jossa akkreditointini vahvistettiin.
Kiitos tästä mahdollisuudesta!
Suuret Kiitokset myös mukanani olleelle ja näin ollen täysipainoisesti tapahtumaan osallistumiseni mahdollistaneelle avustajalleni <3 .
Pakko sanoa vielä tällaisena huomiona, että tilanne oli sikäli special että koska akkreditoitumista tehdessä ei voinut jättää mitään lisätietoa saati viestiä. Niin en ollut voinut etukäteen kysyä siitä miten menetellään, koska normistihan se ois niin, että ostaisin lipun itelle ja samalla saisin myös ns. avustajalipun joka on ilmainen. Toki avustaja käytännöt vaihtelevat tapahtumakohtaisesti siis jo ihan lippuja ostettaessa.
Jännitin siis sitä miten suhtaudutaan siihen, että akkreditoitu ihminen välttämättä tarvitsee avustajan mukaansa. Tämä järjestyi tällä kertaa hienosti.
Olin varautunut siihen, että helpommalla pääsen, jos vain ostan lipun ja joko kirjoitan blogiin tapahtumasta tai olen kirjoittamatta.
Meitsi kuulemma on harvinainen selviytyjä. Niin tää harvinainen selviytyjä on harvinainen myös blogisti piireissä.
Siis siinä mielessä, että pitää tehä töitä, jotta asiat sujuu, koska olen ainoa tämänlainen bloggaaja Suomessa. Harvinainen siis monin tavoin.
Ihan vaan yleisenä palautteena, että oisin toivonut tiedon akkreditoitumisesta tulevan vaikkapa viikkoa aiemmin, eikä just paria päivää ennen tapahtumaa. Luulin nimittäin, ettei akkreditoitumiseni olisi mennyt läpi.
Ohjelmatarjonta oli valtavaa ja kun voi toistaiseksi olla vain yhdessä paikassa kerrallansa.
Listaan tähän esitykset molemmilta päiviltä ja kerron kunkin esityksen yhteydessä ajatuksistani.
La 04.12.2021.
10:00 Heidi Airaksinen: Vierge Moderne (Arktinen Banaani)
Tiukka sukupuolikuri, samppanjankuohuinen dekadenssi ja monikasvoinen ihmisyys yhdistyvät normeista poikkeavien ihmisten eloisassa kuvauksessa 1930-luvun alun Helsingistä. Nuori diakonissa löytää sairaalan portilta henkihieveriin pahoinpidellyn ilotytön. Sisar Kerstinin elämää on jo kerran päässyt läheisen nuoren naisen kuolema järkyttämään, ja nyt hän ryhtyy määrätietoisesti selvittämään uhmakkaana tunnetun Ulrikan kohtaloa. Kirjailijaa haastattelee Vesa Anttonen.
Tämä oli ensimmäinen päivän haastatteluista, jossa tosin emme olleet aivan alusta saakka.
Kiinnostuin kirjasta ja etenkin haastiksessa mainitusta 1920-luvulla Saksassa olleesta Hirtsmirch instituutista. Pahoittelut jos kirjoitin nimen väärin.
Tuo instituutti oli ensimpiä paikkoja ja varmaankin oman aikansa ainoita, joissa seksuaalivähemmistöjä autettiin. Siellä oli tarjolla terapiaa, sukupuolen muutos toimenpiteitä ja varmasti apua ja tietoa. En ollut tiennyt, että jo tuolloin on ollut apua tarjolla ja tietoisuus aiheesta. Instituutin toiminta loppui tietenkin natsien valtaan tuloon ja paikan aineistoa poltettiin ensimmäisimmissä kirjanpolttajaisissa.
Mitähän kaikkea arvokasta tietoa siinäkin katosi?
Haastiksessa mainittiin samaa aikakautta ja diakoniatyötä kuvaava jokunen vuosi aiemmin ilmestynyt Kirsti Ellilän Lepra. Täytyisi lukea myös se.
Minulle tuli mieleen vuonna 2011 ilmestynyt Elisabet Ahon kirja nimeltään Sisar, jossa myös kuvataan diakoniatyötä, mutta jonka kuuntelu jäi aikanaan kesken lukijan vuoksi.
Ahon kirja sijoittuu vuosiin 1918-1924.
En ole lukenut Maksimaisen kirjoja aiemmin. En myöskään tiennyt hänestä mitään, joten uutta infoa tuli paljon, kuten esim. Berliini on hänen toinen kotikaupunki.
Kiinnostava haastattelu, josta tuli olo, että haluan lukea tämän kirjan, jolle myös jatkoa seuraa ja se osa sijoittuu vuoden 1927 Berliiniin.
Tuli mieleen se jokunen vuosi sitten Yleltä tullut sarja nimeltään Jäljet päättyvät Berliiniin.
10:30 Kale Puonti: Satu (Bazar)
Satu – Alamaailman rautarouva on karu ja naisnäkökulmansa vuoksi harvinaislaatuinen kuvaus rikollisesta elämästä ja sen seuraamuksista. Kirjan kirjoittaja Kale Puonti on tutustunut Satu Anderssoniin jo poliisina toimiessaan ja seurannut tämän elämän käänteitä pitkään. Kirjailijaa haastattelee Taija Tuominen.
Oli aivan Todella Special olo juuri tämän haastattelun ajan.
Olin kuunnellut Satu-kirjan heti sen ilmestyttyä kuunneltavaksi Storyteliin ja yllätys yllätys! Kirja olikin marraskuun Storytelin kuunnelluin!
Jostain syystä ajattelin, että jos tästä tehään haastatteluja niin niissä haastateltas tämän kirjoittanutta. En ajatellut, että myös Satu itse antaisi haastiksia.
Mietin, etten ole aiemmin kuullut sitä miltä rikollinen kuulostaa. En myöskään ole ollut läsnä paikassa, jossa on vankilasta vapautunut henkilö.
Sadun vastauksia kuunnellessa ajattelin hänen puhuvan syvällä kokemuksen rintaäänellä.
Jännää miten kirjoja voi tehä niin, että vaikkei kohdehenkilö itse niitä kirjoita niin silti kirjaan saadaan sellainen tunne, että ikäänkuin se olisi hänen itsensä kirjoittama, vaikkei ole, mutta sieltä kuuluu se hänen oma äänensä.
Mietin myös asetelmaa miten entinen poliisi voi kirjoittaa rikollisesta, jonka luo on kyllä tehnyt kotietsinnän, mutta jota ei ole kuulustellut.
Ilmeisesti tämä on ihan mahdollista ja ainakin tässä vaikutti oikein toimivalta ratkaisulta.
Kale ja Satu olivat kohdanneet Sadun vielä ollessa lapsi ja poliisin suorittaessa tehtävää hänen kotonaan.
Satu on tuomittu huumeista ja muista rikoksista.
Olisikin ollut aikamoista, jos haastattelussa olisi ollut henkilö, joka olisi taposta tuomittu. Tosin silloin en ehkä olisi kyennyt menemään kuuntelemaan haastattelua laisinkaan.
Ainakin nyt kuulosti siltä, että Sadun elämä on seesteistä. Jos näin voi sanoa. Hänellä on nyt vankilasta vapautumisen jälkeen kissoja ja töitä. Varsin tavanomaista elämää niinkuin kellä tahansa meistä!
11:00 JP Koskinen: Heinäkuun hurmeiset niityt (CrimeTime)
Murhan vuosi -sarjan seitsemäs osa vie kuukausi kuukaudelta kohti Arosuon suvun salaisuutta. Poliisista yksityisetsiväksi päätynyt Arosuo ottaa apurikseen sukulaispoikansa Tulikosken. Siitä alkaa kaksikon tutkimusmatka syvälle molempien vaiettuun elämään ja sukujensa syvälle piilotettuihin salaisuuksiin. Koskista haastattelee Asko Alanen.
Olen itse menossa helmikuussa Murhan vuoden kierrossa ja se on ollut kesken jo jonkun aikaa...
Tähän sarjaan on kirjoitettu jo elokuun osa. Sarjaa työstetty kauan ennen kustantajalle lähetystä.
Yllätyin ettei tässä tapauksessa kirjoja luetuteta esim. poliisilla, jotta saataisi varmasti autenttinen kuva luoduksi.
Jos itse kirjoittaisin dekkarin niin haluaisin kaiken olevan niin hyvin tehty kuin mahdollista. Mut eipä sellasta tarvitse miettiä kun en tule koskaan kirjaa saati dekkaria tekeen.
Tuntuu, että Hämeenlinnasta tulee paljon kirjailijoita ja että sinne sijoitetaan paljon teoksia. Oon lukuisat kerrat huristellu junalla kyseisen kaupungin kohdilta, mutta koskaan en ole käynyt. Pitäisköhän?
13:30 Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime)
Nuoren parin epätoivo uhkaa johtaa peruttamattomiin tekoihin. Seppo Jokisen 26. jännitysromaani Siipirikkoiset panee komisario Sakari Koskisen juoksemaan aikaa vastaan. Huippusuosittu dekkaristi käy läpi komisario Koskisen kuulumisia, TV-sarjaa ja tulevia kirjoja unohtamatta. Jokista haastattelee Jouni Tervo.
Tiesinkin, että tämä haastis tulisi vetämään väkeä sankoin joukoin. Oli kyllä äärimmäisen rento ja hauska tilaisuus.
Tuntuu, ettei Siipirikkoisia ihan hirveästi käsitelty vaan keskityttiin enempi sarjaan kokonaisuutena, Koskiseen henkilönä ja puhuttiin tietenkin myös Ruutu.fi-palvelussa olevasta Komisario Koskinen TV-sarjasta.
Siipirikkoiset näyttäs nyt olevan Storytelissä, joten taidan jossain vaiheessa kuunnella sen. Ostin kirjan keväällä äänikirjana Elisakirjasta ja kuuntelin yhden päivän aikana. Nyt toisella lukukerralla löydän varmasti uusia ulottuvuuksia.
Olin marraskuussa tapahtumassa, jossa näytettiin Koskinen TV-sarjasta 90 minuuttinen special jakso, joka on tehty kansainvälistä levitystä varten ja jota ei välttämättä nähdä Suomessa ikinä missään. Meidän fanitapahtumaan osallistuneiden lisäksi sen on nähnyt vain Venlan tuomaristo, josta seurasi se, että Koskisen näyttelijä on ehdolla kyseisessä gaalassa tästä työstään.
Tuossa happeningissa olin omakustanteisesti. Oli niin upeaa saada olla messissä.
Jos joku nyt miettii, että mitenkähän ja mitäköhän järkeä siiiinä on, että sokeana ihmisenä seurailen TV-sarjoja kun en niitä nää. Sanonpa vaan, että siinä se on pähkinä purtavaksi teille.
Ostanhan minä levyjäkin, vaikka en näe niiden kansien taidetta. Niin minä en varmaan "saisi" ostaa musiikkiakaan, koska minulta jää se visuaalinen puoli kokematta. Paitsi ettei jää, koskapa minulle kuvaillaan sanallisesti levyjen kansia jos mä tahdon niin.
Viä muutama juttu Jokisesta.
Vesi virtaa kun on kirjailija Jokinen ja hänen luomansa Komisario Koskinen. Näistä nimistä on ymmärtääkseni haettu jonkinlaista symboliikkaa tms.
Kun uusi kirja lähtee painoon niin seinälle kiinnitetylle pahville kirjatuista muistiinpanoista saa hyvää saunan sytykettä ja voi ikäänkuin puhdistautua siitä työstä ennenkuin aloittaa seuraavaa kirjaa.
Koetin miettiä ratkaisua sanaleikkiin, joka mainittiin haastattelussa kun tuli puheeksi kuinka hyvä nimi on Sakari Koskinen. Se sisältää sarjaa kuvaavan neljä kirjainta sisältävän sanan...
En ole keksinyt mikä se on, mutta erään viisi kirjainta sisältävän sanan keksin kyllä tuon nimen kirjaimien joukosta.
Pakko sanoa vielä tämä.
Tein kirja ostoksia ja olin löytänyt aiiivan ihanan kirjan nimeltä Lumen jäljillä. Siinä on ihana kansikuva ja tällaselle talvea rakastavalle ihmisotukselle se kirja on kuin tehty.
Olin maksamassa tätä ns. Lumikirjaa, joksi itse nimesin sen välittömästi.
Ennen tätä lumimaailmaan ja sen mahdolliseen skannaus operaation kaikkine kuvineen suorittamiseen ajatuksineni unohdin, että olin hieman aiemmin ottanut mukaani Jokisen kirjan nimeltä Piripolkka.
Kun olin maksamassa näitä niin minulta kysyttiin, että haluanko signeerauksen. En tajunnut että siinä puhuttiin Piripolkasta. Olin niin lumen saartamana.. Se hetki meni ohi ja tajusin vasta hetken kuluttua, että niin mullahan oli myös se dekkari.....
Oisin halunnut vaipua maan alle. Tai lumeen ehkä paremminkin nyt tässä tilanteessa.
Mulla oli niin voimakas Lumentaju. Suosittelen muutens lukemaan myös kyseisen Peter Höegin kirjan.
Varsinainen lumenluonti iltapäivähetki muodostui tästä kirjaostostelusta.
14:00 Simone Buchholz: Mexikoring (Huippu)
Palkittu saksalainen rikoskirjailija tunnetaan valtavirrasta erottuvasta tyylistään, ja hänen onkin sanottu luoneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden kentälle aivan oman genren: Hamburg Noir. Hampurissa tukevasti istuvien, tummansävyisten rikostarinoiden tuorein suomennos on vastikään ilmestynyt Mexikoring, jonka pohjalta Buchholzia haastattelee kirjailija Heidi Airaksinen.
Halusin kuulla edes yhden kansainvälisen kirjailijahaastiksen kun kerta live mahdollisuus näinä aikoina oli. En ole ainuttakaan tämän kirjaa lukenut ja luulin niiden sijoittuvan paikkaan nimeltä Trieste. Mut sepä onkin ihan eri tekijän sarja.
En ole saksalaisia kirjailijoita juurikaan lukenut. Mieleen tulee vain Petra Hammersfahl, jonka kirjoista en pitänyt.
Enemmän kuin haastateltavan tekemistä kirjoista olisin halunnut kuulla hänen elämästään kun ilmi tuli, että hän oli palannut tietylle paikkakunnalle, koska sydän oli särkynyt... En ole näemmä ainoa joka kantaa mukanansa tiettyä ihmissuhdetta vuosikymmeniä.
17:00 Tuire Malmstedt: Lasitarha (Aula)
Tuire Malmstedt on paitsi palkittu dekkaristi myös opettaja. Hän työstää opettajan ja vanhemman pelkojaan dekkareidensa kautta. Lasitarhan alkusysäyksenä on pienen pojan katoaminen. Jännitys piinaa viimeiselle sivulle saakka. Kale Puonti haastattelee.
Tämä oli niitä festareiden must juttuja. Olen lukenut Lasitarhan, mutta se oli niin rankka, etten kyennyt arvioimaan sitä täällä.
Oli hienoa kuulla kirjoittamisesta ja kirjoitustavoista.
13:00 AAMULEHTI: Tulenkantaja-palkinto
Palkintojenjako ja paneeli
Aamulehti on jakanut Suomen kirjallisuuden vientiä ulkomaille edistävää Tulenkantaja-palkintoa vuodesta 2013 lähtien. Palkinnon tarkoitus on nostaa uudesta suomalaisesta kaunokirjallisuudesta esiin teoksia, jotka tuomariston mielestä pärjäävät myös ulkomaiden kirjamarkkinoilla, kun ne sinne ammattitaitoisesti käännetään ja viedään. Tulenkantaja-tuomaristoa johtaa aina kirjailija, joka omilla teoksillaan on lyönyt läpi myös ulkomaiden markkinoilla. Tuomaristoon kuuluvat tänä vuonna Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen, Aamulehden vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu sekä palkintoraadin puheenjohtaja, kirjailija Juhani Karila.
Ehdokkaat vuoden 2021 Tulenkantaja-palkinnon saajiksi:
Kuutti Koski: Zeniitti (Like, 2021)
Miki Liukkonen: Elämä, esipuhe (WSOY)
Elina Backman: Kun jäljet katoavat (Otava)
Matias Riikonen: Matara (Teos)
Dess Terentjeva: Ihana (WSOY)
Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon jaossa ohjelmassa on päätuomarin, kirjailija Juhani Karilan haastattelu, ehdokkaiden paneelikeskustelu, palkinnon voittajan julkistus, tuomarin palkintoperusteet sekä palkitun puhe. Tilaisuuden moderoi Aamulehden toimittaja Markus Määttänen.
Tässä en ehtinyt ihan alusta asti olemaan enkä loppuun ollutkaan.
Luin vasta myöhemmin infon siitä kuka palkinnon sai ja ihmettelin valintaa.
Tässä haastiksessa kiinnitin huomiota erääseen asiaan ja mietin tulleeni kait liian tätimäiseksi.
En ole lukenut Miki Liukkosen kirjoja ja tämän haastattelun nähtyäni en koskaan luekaan. Minuun ei tee vaikutusta kiroilu ja se kuinka hän tuossa muutoin käyttäytyi. Hän puhui siitä kuinka häntä oli verrattu David Wallaceen ja Päättymätön riemu teokseen. Liukkonen ei tykännyt siitä, koska heidän kahden kirjoissa ei ole mitään samaa.
Tämän asian olisi kuitenkin voinut ilmaista kauniimmin.
12:30 Momentum 1900 suurmusikaali
Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterissa Suurella näyttämöllä 7.9.2022.
Sirkku Peltolan uutuusmusikaali MOMENTUM 1900 kertoo rakkaudesta, itsenäisyydestä ja itsepäisyydestä. Tampereen Työväen Teatterin suurtuotannossa näyttämölle rakentuu Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900. Suomen paviljonki oli kansallistaiteilijoiden ja pohjalaisten rakennusmiesten yhteinen taidon osoitus, suomalaisuuden käännekohta. Heikki Salon ja Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja Peltolan ohjaama musikaali puhuu meille nyky-Suomen äänellä. Eeva Kontun sävellykset puhaltavat pölyt pois vuodesta 1900 yhdistämällä hip-hop-ilmaisun musikaaliperinteeseen. Heikki Salon lyriikat henkivät murrosvaiheen iloa, intohimoa ja uhmaa. Peltolaa ja Saloa jututtaa Nina Malmberg.
Rakastan musikaaleja ja haaveilen ensi syksyn Cats kokemuksesta. Siinä voisi samalla testata ja käydä fiilistelemässä sitä uutta areenaa.
Koin, että tämä oli todella special momentum.
Sain tietää kuinka musikaalia rakennetaan eli tehään laajaa taustatyötä, kirjoitetaan yhdessä ja vaan pieni osa siitä kaikesta tulee teatterissa olevaan versioon ja siihen mitä katsoja näkee.
Kyllä siinä täytyy valtavan hyvä dynamiikka olla, että pystyy kumppaninsa kanssa yhdessä kirjoittamaan, samalla keskustelemaan ja toimimaan siten, että välillä toinen hakee tietoa kirjoista, netistä tai mistä ikinä ja samaan aikaan toinen jatkaa tiettyä juttua, jotta työ etenee.
En itse pystyis kirjoittamaan kenenkään kanssa. Tämäkin tekstin synty vaatii monta päivää ja etenkin oman rauhansa.
Minulle tuli yllätyksenä, että tämä on heidän kolmas yhteinen musikaali. Ne aiemmat on Viita 1949 ja Tytöt 1918.
Kumpaakaan en ole nähnyt.
Tykkään lukea kirjoja, jotka sijoittuu 1800-, ja 1900-lukujen taitteeseen ja olen tästä Pariisin maailman näyttelystä lukenut useempaankin kertaan fiktiivisistä kirjoista ja jos oisin saanut elää tuolloin niin olisin halunnut käydä tuolla. Toinen aikakausi jolloin olisin halunnut elää on 1920-luku ja olis ollut hienoa olla Pariisissa suomalaisten taiteilijoiden yhteisössä.
Saatiin myös kuulla eräs laulu tästä tulevasta esityksestä. Se oli aivan valtavan upea kappale ja pelkästään sillä perusteella mitään muuta tietämättä teoksesta voisin mennä sitä katsoon.
Musikaalien biisit ei kuulemma soi radiossa. Tiedä sitten onko Catsista tuttu Memory poikkeus.
Oon nähnyt Catsin Helsingissä syksyllä 2002, joten olisihan se aika nähdä uudestaan ensi vuonna ja etenkin Tampereella.
Minulla jäi päähän soimaan tuo meille soitettu biisi. Harmi ettei sitä ole missään julkisesti olemassa.
Kun olimme matkalla tähän tilaisuuteen niin haahuilimme talossa ja oltiin menossa hissiin, jolla olisimme päässeet johonkin huoltokäytävään.... Ennenkuin päädyimme sinne niin meiltä tultiin kysymään mihin ollaan menossa ja opastettiin oikealle reitille.
Näiden kahden päivän aikana sai muutenkin ikäänkuin sellaisen Tampere-talo sightseeingin. Talo on tuttu konserttien osalta ja nyt kun luin ohjelmatietoja ennen tapahtumaa niin selvisi, että talossa on valtavasti tiloja, joissa en ollut koskaan käynyt.
Pohjakartta festareiden nettisivuilla olisi ehkä helpottanut liikkumista. Toki nyt löydettiin aina oikeaan paikkaan, mut olihan se välillä vähän jännittävää. Ainakin sai hyvää porrastreeniä näinä päivinä.
15:30 Äänikirjojen lukijat
Minkälaista on äänikirjan lukijan työ? Voiko äänikirjoja lukea myös kotonaan? Meneekö teksti joskus tunteisiin? Näyttelijät ja äänikirjan lukijat Sanni Haahdenmaa ja Karoliina Kudjoi kertovat työstään Word Audio Publishingin Ronja Bruunin haastattelussa.
Oli jännää kuulla tuttuja ääniä ns. normaalilla nopeudella. He kertoivat lukutavoistaan ja kirjan maailmaan pääsemisestä sekä siitä kuinka olivat päätyneet äänikirjoja lukemaan.
16:00 – 16:40 Kulttuuritoimituksen äänikirjaraati
Miten alkaa hyvä äänikirja? Arvioidaan äänikirjanäytteitä Kulttuuritoimituksen Marja Aaltion johdolla. Raadissa elokuvaohjaaja-kirjailija Johanna Vuoksenmaa, Tampere-talon toimitusjohtaja Paulina Ahokas, historioitsija Teema Keskisarja sekä Soundi-lehden päätoimittaja Mikko Meriläinen.
En ollut aiemmin käynyt Talvipuutarhassa. En tiennyt, että talossa sellainen onkaan. On pakko sanoa, ettei tämä tila toiminut laisinkaan tähän tilaisuuteen. Tilan seinät ovat lasia ja ymmärtääkseni huonekorkeuskin omaa luokkaansa.
Minua häiritsi suunnattomasti kaiku, joka kuului esityksen äänentoistossa vaikka mikrofonit olivat käytössä. Lisäksi häiritsi viereisen kahvilan astioiden kilinä ja ohikulkijat.
Minun oli aivan äärimmäisen vaikeaa keskittyä kuuntelemaan raatilaisten arvioita kaiken tämän hälyn ja kaiun keskiössä. Lisäksi asiaan saattoi vaikuttaa se, että oltiin jo niin pitkällä iltapäivän puolella ja olin kuullut jo tosi monta haastista.
Ohjelmaa oli niin paljon, että loppujen lopuksi osallistuin vain kahteen äänikirja aiheiseen juttuun.
Tässä raadissa oli ideana, että kuunneltiin näytteet viidestä eri äänikirjasta, joita en voi listata tähän, koska muistiinpanoistani löytyy vain neljän kirjan tiedot.
Eli kuunneltiin aina yksi näyte, jonka jälkeen raatilaiset antoi pisteensä ja sen jälkeen perusteltiin miksi annettiin mitäkin.
Pisteiden kertomisen olisi myös voinut toteuttaa ehkä hieman toisin.
Puhuttiin lukunopeudesta ja siitä miten lukijoita ohjeistetaan lukemaan sen suhteen.
Siinä yhteydessä mainittiin kuinka äänikirjat on alunperin tehty sokeita varten ja että niitä on ollut olemassa jo kauan ennen suoratoistopalveluja ja että nykyään äänikirjat palvelee erityisryhmiä, joilla on lukuvaikeus yms.
Olen sitä mieltä, että olen lukija. Puhun äänikirjojen kuuntelusta lukemisena. Minua varten ei tarvitse tehdä niihin specialiteettejä.
Olen lukija. Ei minua voi määritellä kuuluvaksi erityisryhmään riippuen siitä missä muodossa pystyn lukemaan.
Ja jälleen kerran tässäkin tapahtumassa unohdettiin tilaisuuksista he, jotka äänikirjoja ihan oikeasti käyttävät.
Olen kyllästynyt siihen, että näissä tällaisissa messujen haastiksissa hölistellään ikäänkuin äänikirjat olis tapa kuluttaa viihdettä. Ikäänkuin, että varaat leffan katsomiseen aikaa niin nämä äänikirjat on ikäänkuin tietyn tyyppinen harrastus ja viihdyke jota ei oteta oikeana lukemisena.
18:00 Kari Lumikero: Tätä en vielä kertonut (Tammi)
Uutismies-muistelmateoksellaan hurmannut Kari Lumikero jatkaa tarinointiaan pilke silmäkulmassa, arvokkuutensa rippeet suurin piirtein säilyttäen. Hän kuljettaa lukijansa eri puolille maailmaa, toinen toistaan erikoisempiin tilanteisiin ja uutistapahtumien kulissien taakse. Kirjailijaa haastattelee Taija Tuominen.
Tässä vaiheessa päivää yleisöä oli vähän. Ainakin saatiin aika privaatti esiintyminen.
Mulla on kesken se aiemmin ilmestynyt kirja, joten nyt vaan keskityin kuuntelemaan. Tai keskityin ja keskityin.
Enempi mieleen jäi kohtaaminen tilaisuuden jälkeen. Hän tuli jutteleen ja käveltiin hetken samaa matkaa. Puhuttiin äänikirjoista. Yllätys yllätys!
Käytössäni oli mediapassi, joka mahdollisti paljon. Oli aivan loistavaa, että meille oli työskentelytila. Siellä oli tarjolla kahvia, teetä, vettä ja keksejä. Pidettiin useampi break just siellä. Kirjottelin muistiinpanoja puhelimella. Niistä tekemistäni teksteistä oli isosti apua kun aloin koostaa tätä. Oli myös hienoa päästä hetkeksi pois ihmispaljoudesta rauhalliseen ympäristöön. Näiden taukojen jälkeen jaksoin taas paremmin keskittyä varsinaiseen asiaan.
Lauantain iltapäivänä käytiin tietenkin myös viinibaarissa. Otin kuplivaa! Mitäs muutakaan.. Pieni annos brittiläistä kuohuviiniä oli oikein hyvä.
Siitä on kuva blogin Instagram tilillä. @Kupliva_maailmani
Sunnuntai 05.12.
Pakkasaamu alkoi kahvihetkellä. Join kahvikoneeni valmistamaa lattea, johon olen verrattaen addiktoitunut kuluneena vuonna.
Fiilistelin tulevaa päivää ja tajusin erään vuosipäivän osuvan kohdalle.
Kirjoitin siitä omassa Facebook profiilissani.
Se päivitys oli tällainen:
"Yhdeksän vuotta sitten oli yhtä kovaa pakkanen kuin nyt. 05.12.2012. Illalla istuin erään nimeltä mainitsemattoman ravintolan pöydässä ja odotin keikan alkua. Minut oli pyydetty sinne. Olin ekaa kertaa kyseisessä ravintolassa ja niin kovin hämmentynyt koko tilanteesta. Muutamat aiemmat viikot olivat kuluneet hyvin erityisissä tunnelmissa tutustuessa uuteen ihmiseen. Mua jännitti niiiin paljon kun harvassa ne kerrat on, joissa mies pyytää mua johkin ja; maksaa illan… siis juomat ja keikkalipun mulle… luulin, että se on kohteliasta käytöstä ja onhan se… mut täs oli kyse jostain aivan muusta toiminnasta. Noh. Istuttiin ja puheltiin siinä ja koetin rentoutuu. Keikka oli mahtava ja sen jälkeen pääsin puhelemaan myös esiintyjän kanssa, koska seuralaiseni tunsi hänet ihan privaatissa. Koska seuraava päivä oli Itsenäisyyspäivä ni olin tilannu kotimatkan valmiiks, koska taksien saatavuus pyhäpäivinä tai siis öinä…. Noh. Kotiuduin ja nukahdin puhelin kädessä. Olin niin hämmästynyt ja niiiiin onnellinen. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana opin tuntemaan tuon illan seuralaista… tai opin ja opin… miten sen nyt ottaa. Vuosia myöhemmin tarvitsin ammattihenkilöä siihen, jotta elämä voittaisi taas. Meidän kahden vaikutus toisiimme on äärimmäisen deskruktiivinen. Me ei voida olla, mutta me ei myöskään voida olla olematta. Jos me kohdataan sattumalta niin se on niinkun tuli joka palaa hetken kunnes taas… tällä kertaa tuli avauduttua…. Pitkästä aikaa…. Mut en vaan voinu olla kirjottamatta….."
Mietin kuinka jaksaisin sen päivän. Ajattelin sitten, että mitä enempi mulla on tekemistä niin se on hyvä, koska en ehdi silloin ajatteleen, eikä surusta tule vallitsevaa olotilaa.
Niinpä sain valtavan suuren mielenrauhan ja energian olla.
Sunnuntain eka ohjelmanumero oli tämä:
10:30 Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö – Kustantajaelämää (Siltala)
Muistelmateos avaa mielenkiintoisen näkymän suomalaiseen ja vähän kansainväliseenkin kirjakustantamiseen ja kulttuurielämään. Majander-Reenpää kertoo kaihtelematta niin menestyksen hetkistä kuin katkerista vastoinkäymisistä. Kirjailijaa haastattelee Paulina Ahokas.
Haastis oli ehtinyt alkaa just ja ajattelin, että on tosi mielenkiintoinen. Palohälytin alkoi soida ja koko talo tyhjennettiin.
Jouduimme menemään ulos. Kaikilla ei takkeja tietenkään ollut ja ulkona oli mielestäni jäätyvä helvetti.
Siellä odoteltiin ehkä noin 15 tai 20 minuuttia. Päästiin takas sisälle ja odottelu jatkui hetken.
Oli jäätävä kokemus.
Ohjelma jatkui kaikesta huolimatta lähes aikataulussa.
11:30 Taija Holm: Loppuunmyyty! Musiikkibisneksen muutoksen virrassa 2000 – 2020 (Docendo)
Musiikkibisneksen sisäpiiriläinen raottaa esirippua alan kipukohtiin ja kasvunpaikkoihin. Välähdyksiä suomirockin näköalapaikalta, yhteistyöstä Popedan, Yön, Eppu Normaalin ja lukuisten festivaalien, median sekä muiden alan toimijoiden kanssa. Loppuunmyyty! on ajankuva 2000-luvun musiikkibisneksestä, kun toimiala koki tähänastisen olemassaolonsa suurimmat muutokset. Taija Holm Juha Virkin haastattelussa.
Olen lukenut kirjan ja haaveillut juurikin tuon tyyppisistä töistä, mutta...
12:00 Eppu Nuotio: Niin kuin vierasta maata (Gummerus)
Rakastetun ihmissuhdekuvaajan romaanissa epätodennäköinen rakkaustarina saa alkunsa poliisiasemalla. Henrietta on puolustanut teinityttöjä keski-ikäisen
miehen tungettelevalta käytökseltä ja joutunut turvautumaan voimankäyttöön. Paikalle kutsutaan poliisi. Kuulustellessaan Henriettaa poliisi Markus Reetama
tajuaa, että jotain mystistä tapahtuu. Alkaa kutkuttava rakkaustarina, jota molemmat osapuolet vastustavat – turhaan.
Eppua on aina ilo kuulla. Olen lukenut hänen dekkareitaan ja muitakin kirjoja. Tämä odottaa vielä lukemistaan.
13:00 Rosa Liksom: Väylä (Like)
Rosa Liksomin odotettu romaani pienen kylän tytöstä ja Lapin sodasta. Väylä on vangitseva romaani vaelluksesta, sotapakolaisleireistä ja joesta, joka kotinsa
jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on vuodenkierron mittainen kasvukertomus, tarina pienen kylän tytöstä ja poluiksi vaihtuvista teistä,
luonnosta ja äidin etsimisestä. Liksomin kerronta saa loankin loistamaan. Kirjailijaa haastattelee
Jarkko Jokelainen.
Toivoin niin kovasti, että Väylä olisi voittanut Finlandian, mutta ei. Yleisöäänestyksenhän se kuitenkin voitti.
Tää haastis oli kaikin puolin mahtava ja etenkin kun kirjailija itse luki katkelman omasta teoksestaan.
Kyllähän se meän kieli ihan ymmärrettävää oli lopulta.
En muista aiemmin lukeneeni tästä kuinka ihmiset siis naiset ja lapset pakeni Lapin sotaa Ruotsiin.
Haastattelussa tuli ilmi, ettei Lapin sotaa käsitellä koulun historian kirjoissa lainkaan, joten ei ole ihme, että en aiheesta tiennyt. No ei varmaan tiennyt moni muukaan.
Ihmiset on eläneet niin ääri olosuhteissa vielä ei niin kauan aikaa sitten.
Uskon sen vaatineen valtavasti, jotta kuljetat lapsesi ja karjasi rajan yli.
Tästä aiheesta pitäs kirjottaa enempi kirjoja!
Kaupallisissa opinnoissani 2000-luvun alussa oli puheviestinnän kurssi, jossa Liksomin tekstejä käsiteltiin. Sen jälkeen roudasin opiskelupaikkakunnan kirjastosta C-kasetilla olleita Liksomin kirjoja ja luin ne antaumuksella.
Nämä uudemmat eli viimeisten kymmenen vuoden aikana julkaistut on lukematta, paitsi Hytti numero 6 tietysti.
14:00 Päivi Alasalmi: Sudenraudat (Gummerus)
1800-luvun lopulla Turun seudulla yksi susi tai susipari surmasi 22 lasta. Päivi Alasalmen
Sudenraudat on osittain tositapahtumiin perustuva romaani, joka pohtii sekä susipelkoa että suden oikeuksia. Hahmoihin kuuluu susijahtiin lähteviä torppareita
ja toimittajia, mutta myös modernisti ajatteleva taitelija, joka ymmärtää suden ahtaalle ajettua reviiriä. Ihminen ja susi ovat laumaeläimiä. Kumpi selviytyy
jahdissa voittajana – ja kumpi kaipaa enemmän suojelua? Kirjailijaa haastattelee
Anne Flikkilä.
Vuosia sitten luin kirjan nimeltä Noidan tytär. Kirjailija muistaakseni Päivi Junttila. Siinä kirjassa on susilla oma roolinsa.
Itellä saati läheisillä ei ole susista kokemuksia.
Päivi Alasalmi kertoi muunmuassa kuulleensa suden ulvontaa, opetelleensa itse ulvomaan ja joskus saaneen sudelta vastauksen... Hänen suhtautumisensa susiin oli muuttunut lasten tultua elämään.
Tämä Sudenraudat on myös niitä kirjoja, jotka olis tarkoitus lukea.
Tuo Noidan tytär kirja oli aikoinaan vaikuttava lukukokemus myös susista kerrotun vuoksi.
13:30 Timo Kanerva & Epe Helenius: Epe (Johnny Kniga)
Epe’s Music Shop demokratisoi suomalaisen musiikkikulttuurin 1970-luvulla. Ensimmäistä kertaa maan joka kolkkaan sai tilattua uusia levyjä niiden ilmestymispäivänä. Elämäkerrassaan Helenius kertoo, mitä tapahtui kulissien takana ja miten suomalainen musiikkiteollisuus on muuttunut viidessä vuosikymmenessä. Timo Kanervaa ja Epe Heleniusta haastattelee Asko Alanen.
Levykauppa on paikka, jossa myös haluaisin työskennellä, mutta kyseiset putiikit alkaa näinä aikoina olla katoava luonnonvara.
Tämä oli kanssa mielenkiintoinen, vaikka toki kyseisen levykaupan merkitys on suuri varmaan vain alkuperäisille kaupunkilaisille, eikä meille rakkaudesta kaupunkiin saapuneille.
14:30 Dess Terentjeva: Ihana (WSOY)
Miten elää jatkuvien olettamusten ja ennakkoluulojen maailmassa – ja mitä tehdä, kun itsekin tulee olettaneeksi?
Dess Terentjevan hyväntuulinen ja raikas nuortenromaani
Ihana voitti WSOY:n TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Säeromaanin elävästä ilmaisusta tulee mieleen spoken word, ja tekstissä kiteytyy se, mitä kirjoituskilpailulla
haettiin: uusi ääni, joka kotimaisesta kirjallisuuskentästä vielä puuttui. Kirjailijaa haastattelee
Taija Tuominen.
Dessseuraa blogin Insta tiliä ja oli mielenkiintoista kuulla kirjasta livenä. Oli mahtavaa kun sai olla läsnä.
15:00 Kirsi Ranin: Lukupiiri – Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo / Otava)
Lukupiirit elävät uutta kukoistusta, eikä ihme, sillä niissä päästään käsiksi elämän iloihin ja suruihin. Yksityisen kirjallisuusharrastuksen vastapainoksi lukupiirit tarjoavat monipuolisia näkökulmia, kiinnostavia keskusteluja ja iloista yhdessäoloa. Uutuuskirjassaan Kirsin Club Book -lukupiirin Kirsi Ranin jakaa yli 200 lukupiiri-illan kokemuksen pohjalta parhaat vinkit lukupiiritoimintaan. Miten lukupiiri perustetaan? Miten kirjat valitaan? Lukupiirien sudenkuopat? Viinillä vai ilman? Haastattelijana Airi Vilhunen.
Muutama viikko sitten kävin mielenkiintoista keskustelua Instagramissa.
Olisi hienoa perustaa lukupiiri, jonka aiheena olisi kirjat ja kuplivat juomat.
Oon lukenut Kirsin Bookclubin blogia jo pitkään. Niin oli kivaa kuulla livenä.
Sunnuntain iltapäivässä ostin lisää kirjoja.
Hyllystäni löytyy nyt vihdoinkin tuo lukupiiri kirja kera valmiina olleen signeerauksen.
Lisäksi ostin sen täällä blogissa arvostelemani Jumalan huone kirjan pokkarina.
Kuin myös Tuija Lehtisen Enkelten salaisuudet ja Enni Mustosen Lapsenpiika teokset.
Lauantaina Lumikirjan ja dekkaricasen lisäksi mukaan tarttui pari Lucinda Rileyn kirjaa pokkareina. Keskiyön ruusu ja Seitsemän sisarta, joka siis on sarjan avaus osa.
Tällä hetkellä blogini luetuin juttu on juurikin tästä sarjasta kertova teksti, jota häpeän syvästi. Sillä sitä kirjoittaessani en tiennyt kuinka helpoiten saan kansikuvat käyttööni.
Tarkoitus oli tähän tekstiin laittaa ostamieni kirjojen kansikuvat, mutta koska Lumikirjan kantta en onnistunut lataamaan niin jääkööt sitten muutkin laittamatta.
Lisäksi tätä kirjoittaessani ei festareiden sivuilla ole vielä median käyttöön tarkoitettuja kuvia.
Oma puhelimeni vetelee viimeisiään, joten siksi en otatuttanut kuvia haastisten aikana.
Puhelimeni akku alkaa olla sen verran heikko, että joutuu aina tarkkaan miettiin voiko sitä käyttää ja jos niin missä tilanteessa.
Tapahtuma oli oikein onnistunut pienistä puutteista huolimatta. Mut ehkä ne olikin ns. käynnistysvaikeuksia tai neitsyysjuttuja.
Siinähän ois kirjan nimi; Käynnistysvaikeuksia & neitsytjuttuja.
Kiitoksia Kaikille asianosaisille.
Ensi vuonna uudelleen tai ainakin toivon niin.
